Cristopher Lee - Kaikkien aikojen kuuluisin Dracula

Koko kauhuelokuvagenre oli melkoisessa aallonpohjassa 1950-luvulla. Yleisön mielenkiinto kohdistui scifiin ja sen mukanaan tuomiin mutanttihirviöihin, joten perinteiselle kauhuelokuvalle ei juurikaan ollut kysyntää. Ei ennen vuosikymmenen loppua, jolloin Englannissa rävähti.

Englantilainen Hammer-yhtiö oli saanut hieman nimeä vuosikymmenen puolessa välissä tekemillään Quatermass-elokuvilla, mutta maailmanlaajuiseen menestykseen se nousi 1957 tehdessään oman tulkintansa Mary Shelleyn klassikkoteoksesta Frankenstein. Frankensteinin Kirous (1957) oli vasta esimakua, sillä seuraavana vuonna valkokankaille tuli yhtiön kenties tunnetuin elokuva, Dracula (1958). Draculan menestys merkitsi lopullista läpimurtoa myös tulkitsijalleen, Lontoossa 1922 syntyneelle Christopher Leelle. Kauhuelokuvan ystävät olivat innoissaan, olihan Bela Lugosille viimeinkin löytynyt seuraaja - ja vertailukohde.

Hammer olisi halunnut takoa, kun rauta oli kuumaa, mutta Lee kieltäytyi jatko-osista jo senkin vuoksi, ettei halunnut leimautua Draculaksi, kuten Lugosille oli käynyt neljännesvuosisata aiemmin. Yhtiö teki kaksi vampyyrielokuvaa (The Brides of Dracula, 1960 sekä The Kiss of the Vampire, 1962) kreivin läsnäoloa kierrellen.

Lee suostui viimein seitsemän vuoden tauon ja maanittelun jälkeen palaamaan kreivin rooliin. Tuloksena oli Dracula - Pimeyden prinssi (1965). Elokuva on tyylikäs, mutta ei sisällöltään kovinkaan kummoinen. Ohjaajana toiminut Terence Fisher siirtyi Frankenstein-versioiden pariin, ja Hammer alkoi kierrättää yhtiönsä ohjaajia Draculoiden parissa. Seuraavan kerran Lee esiintyi vampyyrikreivinä Freddie Francisin toiminnantäyteisessä Dracula on noussut haudastaan (1968) -elokuvassa. Tässä "miniklassikossa" kreivi repii puuvaarnan rinnastaan ja on muutenkin raivoisampi kuin aiemmissa elokuvissa. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Dracula, Paholaisen lähettiläs on vielä varsin onnistunut teos, mutta tämän jälkeen yhtiön Dracula-elokuvien taso alkoi laskea.

Vuosikymmenen vaihteessa Lee piipahti näyttelemässä Jess Francon Dracula-projektissa Verenhimoinen Dracula (1970), mutta pettyi lopputulokseen ja palasi Hammerin leipiin. Seurasi Vampyyrin arvet (1970), sarjan viides elokuva. Visuaalisesti kaunis, värikylläinen teos ei noussut edellisosien tasolle. Lee suostui vielä kahdesti kreivin rooliin, mutta jälkikäteen ajatellen olisi ollut viisaampaa jättäytyä syrjään. Draculan kosto (1972) sekä The Satanic Rites of Dracula (1973) eivät olleet oikeutettu kruunu hänen Hammerin Dracula -saagaansa.

Lee on niin Draculana kuin näyttelijänä yleensäkin mielenkiintoinen. Riippumatta siitä, kuinka paljon hän on esillä, hän on kuitenkin aina läsnä ja hänen näyttäytymistään odottaa elokuvassa kuin elokuvassa. Kun hän ilmaantuu näkyviin, hän varastaa kohtauksen - poikkeuksetta. Karismaattinen Lee oli oiva valinta Draculan rooliin, sillä hänet saattoi huoletta tuhota ja herättää henkiin kerta toisensa jälkeen hänen vetovoimansa ja tyylinsä siitä kärsimättä. Vaikka hän ei enää viimeisessä elokuvassa kovin mielellään mukana ollutkaan, hän näytteli roolin rutiinilla lävitse.

Lee leipiintyi Draculan hahmoon niin, ettei enää välitä keskustella koko aiheesta. Onhan aika kornia, että henkilö, jonka meriittilistalla on useampi sata elokuvaa ja kymmenittäin eri rooleja, muistetaan siitä yhdestä ainoasta. Lee toi julki tuntojaan vieraillessaan Suomessa keväällä 2002, jolloin hän totesi toimittajille: "Vastaan ilomielin kaikkiin kysymyksiinne paitsi niihin, jotka koskevat Draculaa."