Batman - paluu - Batman Returns (1992)

Tim Burtonin toinen Batman-elokuva vie katsojan takaisin Gotham Cityn outoon maailmaan. Jokeri on kuollut, muttei se tarkoita, että kaupunki saisi elää rauhassa - päinvastoin. Tällä kertaa Batmania työllistävät uudet konnat sekä arvoituksellinen Kissanainen.

Gotham City valmistautuu joulun viettoon. Kovan luokan bisnesmies Max Shreck (Christopher Walken, Päätön ratsumies) lyöttäytyy yhteen omituisen, kaupungin viemäreissä viimeiset 33 vuotta asuneen Pingviinin (Danny De Vito, John Grishamin Sateentekijä) kanssa. Shreckin puheiden innoittamana hän aikoo pyrkiä pormestariksi ja syöstä nykyisen vallasta keinoja kaihtamatta. Batman (Michael Keaton) aikoo lopettaa tämän toiminnan alkuunsa ja käy taistoon rikollisia vastaan. Oman lusikkansa soppaan työntää Selina Kyle (Michelle Pfeiffer, Gangsterin heila), joka päivisin työskentelee Shreckin avustajana ja öisin pukeutuu Kissanaisen asuun.

Burtonin ensimmäinen Batman-elokuva oli jättimenestys, eikä hän alun perin halunnut tehdä sille jatko-osaa. Pitkällisen pohdinnan jälkeen hän suostui ja vei Lepakkomiehen enenevässä määrin fantasian suuntaan perinteisen toiminnan sijaan. Elokuva on visuaalisesti upea, kuten Burtonin luomukset yleensäkin. Gotham Cityn puistot, hämärät sivukujat ja kosteat viemärit ovat huomattavasti paremmin ja huolitellummin tehtyjä kuin edellisessä elokuvassa. Kaupunkia peittävä vitivalkea lumi on omiaan lisäämään elokuvan sadunomaisuutta.

Tähän elokuvan plussat sitten jäävätkin. Batman - paluu (Batman Returns, 1992 USA) on juoneltaan kovin ohut, eivätkä roolihahmotkaan tarjoa mitään ihmeellistä. Sitä paitsi niitä on liikaa, joten niihin ei ehdi syventyä jotta kunnon tunnelmaan pääsisi käsiksi. Michael Keaton tekee pääroolin rutiinilla tuomatta siihen mitään uutta. Tällä kertaa hän jää vähemmälle huomiolle kuin aiemmin, mikä on elokuvan kannalta valitettavaa. Parhaan roolisuorituksen tekee erinomaisesti maskeerattu De Vito räyhäävänä viemäreiden kasvattina. Satunnaisesta ylinäyttelemisestä huolimatta Pingviini on elokuvan onnistunein hahmo. Walken ja Pfeiffer jäävät rooleissaan etäisiksi, ja toisinaan tuntuu siltä, että Pfeiffer on mukana vain siksi, että miespuolisilla katsojilla olisi silmänruokaa. Edes vetävännäköinen lateksiasukaan ei pelasta Kissanaista, joka ajautuu paikka paikoin tahattoman komiikan puolelle. Walken puolestaan jää tarinan edetessä käsittämättömästi statistiksi, vaikka on alussa keskeisessä asemassa.

Mikäli Burton olisi keskittänyt elokuvan voimavarat ainoastaan Batmanin ja Pingviinin välienselvittelyyn, olisi elokuvasta saanut irti paljon enemmän. Mutta tällä tavalla se jää kertakäyttöviihteeksi, tylsäksi, puuduttavaksi ja värittömäksi.

http://www.imdb.com