Kleopatra
- Cleopatra (1963)
1950-luku oli elokuvateollisuudelle vaikeaa aikaa. Television räjähdysmäisen
yleistymisen seurauksena katsojaluvut romahtivat. Houkutellakseen
yleisön takaisin teattereihin, studiot keskittivät voimavaransa
hulppeisiin spektaakkeleihin, jotka kuitenkin olivat hienosta ulkonäöstään
huolimatta usein keskinkertaisia tai mitättömiä.
Spektaakkelit menestyivät hyvin, joten studiot halusivat tehdä
niillä rahaa niin kauan kuin mahdollista. Vuosikymmenen loppuun
mennessä monet mykän aikakauden suurteokset olivat filmattu
uudelleen, joten olikin luonnollista, että jo vuosikymmeniä
aiemmin erinomaisesti menestynyt tarina Egyptin kuningatar Kleopatrasta
päivitettiin uuteen uskoon. Tuloksena Kleopatra (Cleopatra,
1963 USA, Iso-Britania, Sveitsi) oli mammutti, jonka tuotantokustannukset
karkasivat täysin käsistä aiheuttaen 20th Century
Foxille sen historian pahimman taloudellisen takaiskun.
Kleopatra on kunnianhimoinen kuningatar, joka päättää
liittoutua Rooman kanssa lujittaakseen valtaansa. Parhaiten tämä
onnistuu viettelemällä Rooman keisari Julius Caesar. Keisarin
murhan jälkeen Kleopatra päättää liittoutua
kenraali Markus Antoniuksen kanssa päästäkseen haluamaansa
lopputulokseen.
Kleopatra lukeutuu edelleenkin elokuvahistorian kalleimpien elokuvien
joukkoon. Tuhlattujen miljoonien avulla elokuvasta on saatu visuaalisesti
kerrassaan häikäisevän upea. Oscar-palkinnoista kolme
tulikin juuri tältä osa-alueelta (lavastus, puvustus,
tehosteet), neljännen pystin elokuva sai kuvauksesta. Kaiken
kaikkiaan se oli ehdolla yhdeksässä kategoriassa, hieman
yllättäen jopa parhaan elokuvan palkinnosta.
Kleopatran elokuvalliset ansiot jäävätkin näyttävyyteen.
Sisällöltään se on mitäänsanomaton
draama, jonka mielenkiintoinen tarina on uhrattu tyhjänpäiväisyyden
alttarille. Neljän tunnin aikana setvitään ihmissuhteita
kuin saippuaoopperoissa konsanaan ilman, että mitään
mieleenpainuvaa saadaan aikaan. Elizabeth Taylorin (Kleopatra),
Rex Harrisonin (Julius Caesar) sekä Richard Burtonin (Markus
Antonius) esittämät päähenkilöt jäävät
yhdentekeviksi, eikä asiaa juurikaan paranna se, etteivät
näyttelijät vaivaudu tekemään asialle mitään.
Suuret ja intohimoiset tunteetkin pysyvät kätkettyinä
vakan alle, vaikka juuri niitä tällainen elokuva tarvitsisi.
Lopputulos onkin hajuton, väritön ja mauton.
teksti: ©
2004 Kari Glödstaf

|