D-Tox (1999)

D-Tox (a.k.a. Eye See You, The Outpost, 1999 USA) on tosiaan valmistunut vuonna 1999. Miksi elokuva on sitten vasta nyt ilmestynyt videofirmojen hyllyille? Lyhyt vastaus: koska se on huono. Se on itse asiassa aina vastaus em. kysymykseen. Tuotantoyhtiöt tietävät elokuvan huonouden ja joutuvat siksi odottamaan vaatimattomampia aikoja, jotta voisivat kaikessa hiljaisuudessa dumpata ulos tällaiset tekeleet. Tässä tapauksessa toinen syy on Stallonessa: hänen osakkeensa eivät ole olleet varsinaisessa nousussa rapakon tuolla puolen (yhtenä syynä esim. Renny Harlinin Drivenin kehno menestys lippuluukuilla ympäri maailman), joten oli viisaampaa odotella ja toivoa, että Stallonen arvo nousisi Get Carterin uusintafilmatisoinnin ilmestyttyä. Turhaa toivoivat. Get Carter ei menestynyt juuri missään, vaikka en sitä itse täysin kelvottomana tekeleenä pitänytkään. Niinpä D-Tox oli varma floppi, mutta pakko se oli julkaista, kun se oli kerran tehty.

Sylvester Stallone on jälleen kerran ryhtynyt näyttelemään miestä, joka on nousemassa pohjalta. Sellaiset roolit ovat aina tupanneet viehättämään häntä, lähtien Rockysta ja jatkuen tähän päivään asti. Nämä kasvutarinat ovat joskus onnistuneet hyvin (Rocky I, Cop Land), mutta useammin ne ovat epäonnistuneet. Ehkä juuri nimenomaan siitä syystä, että mikään tarina ei voi Stallonelle olla ikinä pelkkä tarina: kaikkien elokuvien pitää ilmeisesti olla jonkinlaisia allegorioita hänen omalle elämälleen ja niinpä roolitkin alkavat muistuttamaan toisiaan. Toiseksi syyksi voisi epäillä sitä, että Stallone ei ole onnistunut käsikirjoittamaan mitään kunnollista sitten Rocky I:n. Pitäisiköhän hänen pitäytyä näyttelemisessä?

Tälläkin kertaa Stallone on mies, joka jahtaa menneisyyden haamuja tai oikeastaan menneisyyden haamu jahtaa häntä. Jake Malloy (Sylvester Stallone) on FBI-agentti, joka yrittää jäljittää psykopaattia, jolla on himo tappaa poliiseja. Kun Jake alkaa pääsemään lähelle ratkaisua, psykopaatti tappaa hänen tyttöystävänsä. Masentunut ja kohtalon murjoma Jake passitetaan kauas pois, paikkaan jossa hoidetaan loppuun palaneita poliiseja. Poliisit juttelevat keskenää ongelmistaan, aika parantaa haavat ja niin edes päin. Paikan johtaja tuntuu olevan ainoa, joka uskoo paikasta olevan jotain hyötyä näille onnettomille. Eipä aikaakaan, kun Jaken parantumisprosessi keskeytetään: parantolassa alkaa potilaita kuolemaan hyvin mystisillä tavoilla. Lumen ja tuiskun keskellä tilanne alkaa kärjistymään: kuka haluaa kenet hengiltä? Kenellä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan?

Lähinnä Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan kanssa puuhastelleet elokuvantekijät ovat varmaankin olleet innoissaan tästä projektista: saa vihdoinkin tehdä työtä yli 17-vuotiaiden kanssa! Valitettavasti kokematon Jim Gillespie (ohjannut elokuvan Tiedän mitä teit viime kesänä) ei saa siirrettyä tätä innostusta valkokankaalle sillä hän on aivan hukassa projektinsa kanssa: kaikki teini-trillereistä tutut kliseet hän on raahannut mukanaan tähän elokuvaan, henkilöhahmoista ei katsoja voisi vähempää kiinnostua (mikä on tietenkin suurimmaksi osaksi käsikirjoittaja Ron L. Brinkerhoffin syytä), ja tarina on on itsestään selvä alusta asti. Aivoja ei tarvitse suuremmin rasittaa. Ainoana plussana tässä pettymyksien vyyhdissä on tunnelma, joka toisinaan nousee melkeinpä vakuuttavaksi parantolan kalseissa käytävissä. Tästäkin tunnelmasta on parhaimmat osat jääneet valitettavasti leikkaajien pöydälle, mutta DVD-soittimen omistajat löytävät nekin bonus materiaaleista. Parhaimmillaan D-Toxin hämärät kuvat ja taustalla jymisevät moottorit (tai jotkut muut vastaavat) saavat lähes David Lynch -tyylisen unimaisen tunnelman aikaiseksi, mutta nämäkin hetket ovat ohikiitäviä, jotka loppuvat viimeistään näyttelijöiden avatessa suunsa.

Näyttelijöistäkään ei ole suurta kerrottavaa, valitettavasti. Stallone on parhaimmillaan pystyvä näyttelijä, mutta viime aikoina näytöt ovat olleet vähissä, pohjanoteerauksina Driven ja D-Tox. Kelvolliset näyttelijät Tom Berenger (esittää parantolan "talkkaria") ja Kris Kristofferson (esittää parantolan johtajaa) vetävät pienet roolit siinä sivussa ilman suurempaa vaikutusta. Harmi, että kyvykkäät veteraaninäyttelijät joutuvat uppoamaan aina tällaisten b-luokan elokuvien mukana. Toisaalta hekin saisivat katsoa itseään peiliin: tällaisen käsikirjoituksen pohjalta ja Jim Gillespien kaltaisen ohjaajan kädenjäljestä ei voi jäädä käteen muuta kuin... No, paskaa.