DVD

Manaaja - The Exorcist (1973)

Kun kauhuelokuvan Citizen Kaneksikin ylistetty Manaaja (The Exorcist, 1973) sai ensi-iltansa vuoden 1973 joulukuussa, aiheutti se hysterian, jollaista ei oltu kauhuelokuvan parissa koettu sitten Universalin klassisten hirviöelokuvien. Kriitikot haukkuivat elokuvan sairaaksi roskaksi, kirkko hyökkäsi voimakkaasti sitä vastaan ja kuuluisa tv-saarnaaja ja evankelista Billy Graham julisti elokuvan olevan paholaisen työtä. On selvää, että moinen ryöpytys pikemminkin houkutteli kuin karkotti yleisöä ja Manaajasta tuli valtaisa kassamenestys. Hieno elokuva palkittiin myös kahdella Oscarilla (käsikirjoitus, ääni), joka oli kauhuelokuvalle ennennäkemätön kunnianosoitus.

Regan MacNeil on tuiki tavallinen tyttönen, joka asuu näyttelijä-äitinsä Chrisin kanssa Washingtonin Georgetownissa. 12-vuotissyntymäpäiviensä lähestyessä Reganin persoonallisuus alkaa yllättäen järkkyä. Huolestunut äiti vie tyttärensä tutkimuksiin, mutta edes maan parhaat lääkäritkään eivät löydä selitystä Reganin yhä väkivaltaisemmalle käytökselle. Viimeisenä mahdollisuutenaan huolestunut äiti kääntyy kirkon puoleen.

Elokuva lähtee liikkeelle hitaasti ja saattaa vaikuttaa pitkästyttävältä varsinkin nykykauhuun tottuneen henkilön mielestä. Elokuvalle kannattaa kuitenkin antaa aikaa ja tempautua mukaan sen uhkaavaan tunnelmaan, sillä kun toiminta pääsee vauhtiin, etenee se loppuun saakka kuin juna.

Manaaja ei sorru selittelyyn. Sen maailma on yksinkertaisen koruton ja raaka, eikä siinä ole lainkaan huumoria mukana keventämässä tunnelmaa. Se ei sievistele, vaan iskee todellisuuden vasten kasvoja tavalla, joka hätkähdyttää edelleen: Regan masturboi verisesti krusifiksilla, oksentaa papin kaavulle, pahoinpitelee äitiään, latelee ruokottomuuksia ja käyttäytyy muutenkin tavalla, jota harvoin näkee. Elokuvan vaikuttavat efektit toimivat vieläkin ja Dick Smithin loistelias maskeeraus syöpyy jokaisen Manaajan nähneen tajuntaan.

Manaaja ei tyydy ainoastaan säikyttelemään näyttävillä shokkiefekteillään, jollaisena se olisi saattanut jäädä vain kauhuelokuvaksi muiden joukossa. Käsikirjoituksen laatinut William Peter Blatty, jonka samannimiseen menestysromaaniin elokuva perustuu, lataa joukkoon aimo annoksen humaanisuutta. Roolihahmot ovat luonnollisia omine ongelmineen ja puhuttelevat katsojaa syvällisemmin, kuin mihin genren elokuvissa yleensä pystytään.

Näyttelijäsuoritukset ovat hienoja kautta linjan. Pääosaan nousee luonnollisesti Regania esittävä Linda Blair, joka jo pelkästään tällä roolilla jäi pysyvästi kauhuelokuvan historiaan. Vasta neljätoistavuotias Blair oli pitkään itseoikeutettu Oscar-pystiin, mutta tehokas mustamaalauskampanja, jonka mukaan valtaosan elokuvasta näytteli sijainen, eväsi häneltä tuon palkinnon. Blairin urakehitys pysähtyi käytännössä tähän elokuvaan, jonka teemaa hän sai toistaa lukuisissa B-luokan kohelluksissa. Vaikka näyttelijätär esiintyy edelleenkin valkokankaalla, on Manaaja se elokuva, josta hänet muistetaan. Jason Miller uskonvaikeuksiensa kanssa kamppailevana isä Karrasina on vakuuttava, kuten myös isä Merriniä näyttelevä Max von Sydow. Ellen Burstyn Reganin äitinä sekä Lee J. Cobb poliisipäällikkö Kindermanina herättävät ansaittua sympatiaa. Demonin äänenä kuullaan Mercedes McCambridgea.

Vuonna 2000, 27 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, julkaisivat Friedkin ja Blatty (pääasiassa Blattyn vaatimuksesta) elokuvasta uuden, 11 minuuttia pidemmän version, joka sisältää kohtaukset, jotka poistettiin ennen alkuperäisen elokuvan ensi-iltaa. Uusi versio sai varsin ristiriitaisen vastaanoton: kannattajien mielestä se toi enemmän syvyyttä itse tarinaan, kun taas vastustajat ovat sitä mieltä, että lisätyt kohtaukset rikkovat elokuvan intensiivisen kerronnan ja muuttavat koko teoksen puuduttavaksi. Itse lukeudun alkuperäisen teoksen kannattajiin.

Alkuperäisestä Manaajasta kiinnostuneiden on käännettävä katseensa joko brittien tai amerikkalaisten puoleen. Suomesta elokuvaa ei ole saanut enää aikoihin mutta ei hätää, molemmat versiot ovat varsin laadukkaita.

25th Anniversary Edition (R2) on kuvanlaadultaan kelvollinen. Kuvaa ei ole lähdetty liiemmälti korjailemaan, vaan se on ikäisensä näköinen. Kuvassa esiintyy kohinaa sekä muutama roska siellä täällä, mutta muuten se on vakaa ja terävä. Anamorfisen kuvan suhde on 1.85:1.

Hyvä kauhuelokuva tarvitsee vahvan ääniraidan, tässä tapauksessa julkaisu on hieman pettymys. DD 5.1 raita ei käytä takakanavia tarpeeksi, jotta elokuvan uhkaavasta äänimaailmasta ja hienosta tunnusmelodiasta pääsisi nauttimaan tarpeeksi. Toiminta keskittyy pääasiassa etukanaviin, eikä tilantunnetta pääse juurikaan syntymään. Ääniraita on ainoastaan englanniksi, tekstityksiä löytyy samalla kielellä sekä normaalina että heikkokuuloisille tarkoitettuna. Tekstitykset löytyvät myös arabiaksi, romaniaksi sekä bulgariaksi.

Levyn toiselle puolelle laitettu lisämateriaali on kärsinyt hieman inflaatiota valtameren ylitettyään, sillä laadukas Fear of God -dokumentti on supistunut parillakymmenellä minuutilla R1-painokseen verrattuna. Tämän lisäksi levyllä on tv-spotteja, trailereita, haastatteluja, Blattyn ja Friedkinin kommenttiraidat, kuvauspiirroksia sekä alkuperäinen loppu, joka on tosin lisätty uuteen, pitkään versioon.