Femme Fatale (2002)

Taas pitkästä aikaa tuli katsottua elokuva, joka osoittautui todelliseksi positiiviseksi yllätykseksi. Kyseessä on eroottisen trillerin mestariksikin nimetyn Brian De Palman (Operaatio Mars) ohjaama elokuvateknisesti upea teos Femme Fatale (2002 Ranska, USA). Kiistämättä Alfred Hitchcockin trillereitä muistuttava moderni trilleri lainaa kuitenkin pohjansa Billy Wilderin noir-klassikolta, mutta on silti ehdottomasti esikuviansa kunnioittava teos. Silmiinpistävintä onkin onnistunut pikkutarkka työnjälki, joka oli myös yksi Hitchcockin elokuvien tunnusmerkeistä. Käsikirjoitus on toteutettu huolella, yksityiskohdat kuorruttavat tapahtumia ja näyttelijät työskentelevät kautta linjan kiitettävästi. Onkin suorastaan ihme, että De Palman trilleri ei päätynyt teatterilevitykseen, sillä se kuuluisi ehdottomasti katsoa isolta kankaalta.

Elokuvan pääosassa on "femme fatale", miehiä ja naisia nielevä kuvankaunis ranskatar Laure (Rebecca Romijn-Stamos, X-men). Tapahtumat saavat alkunsa Cannesin elokuvajuhlien punaiselta matolta, jonne saapuvat juhlavieraat ja heidän perässään timanttirosvot ja Laure. Laure viettelee timanttipukuisen näyttelijättären ryöstääkseen tältä puvun päältä tämän huomaamatta. Arvata saattaa, miten bi-seksuaalinen hyväksikäyttäjä ryöstön suorittaa. "Femme fatale" karkaa kuitenkin timantit mukanaan ja jättää rikostoverinsa nuolemaan veritahransa puvuiltaan. Vuosia myöhemmin hän joutuu kuitenkin palaamaan takaisin Ranskaan, jossa entiset rikostoverit odottavat katkerina kostamista.

Brian De Palman kirjoittama käsikirjoitus on mahtava osoitus pitkästä aikaa katsojaa höykyttävän tarinan vaikutuksista. Elokuvan tapahtumat eivät ole missään vaiheessa totutusti täysin sidoksissa todellisuuden kanssa, vaan ne koettelevat katsojaa epätodellisin juonenkuluin ja seurauksin. Silti katsoja hyväksyy tapahtumat todeksi, ainakin näin fiktiivisessä elokuvatodellisuudessa. Ohjaaja hyväksikäyttääkin katsojaa röyhkeästi. Tunnetilat vaihtuvat voimakkaina, ja katsoja joutuu muodostamaan mielipiteensä välillä uudestaan, kun pahasta paljastuukin jotain hyvää. Jos katsoja pystyy eläytymään hakkaajan puolelle, kun tämä moukaroi kauniin naisen päätä asvalttiin, voidaan puhua elokuvatekijän onnistuneesta ja jopa jumalallisesta "voimasta" johdattaa yleisöään. Tähän muun muassa Alfred Hitchcock pyrki aikoinaan elokuvissaan.

Femme Fatale on Brian De Palmalta myös onnistunut näyttelijäohjaus. Tähän mennessä vain mauttomissa latinorooleissa näytellyt Antonio Banderas päästetään tällä kertaa irti toden teolla paparazzikuvaajan roolissa. Banderasin hahmon kautta katsoja - ja varsinkin miehet - pääsevät kokemaan viettelijättären hyväksikäytön ylivoiman. Banderasille tarjoutuu myös kohtaus esittää hauskasti naisellista näyttelijäpuoltaan. Romijn-Stamos on luonnollisesti päätähti, vaikkakin luonnottoman tunteettomana ja kaukaisena hahmona. Hän näyttelee vakuuttavasti viettelijätärtä ja käyttää vartaloaan läpikotaisin hyväksi. Mieskatsojille onkin tiedossa ylimääräistä kurkun kakistelua.

Mainitsin arvostelun alussa trillerin olevan elokuvateknisesti lähes täydellinen - jos täydellisyyttä sitten on edes olemassa. Kuvausvaiheessa De Palma on varmaankin vaatinut "kuun taivaalta" näyttelijöiltään kuin myös koko muulta tiimiltä, mutta kerrankin se myös näkyy kuvassa. Visuaalinen ilmaisu ja äänimaailma on toteutettu tarkasti, eikä ylilyöntejä tai erehdyksiä paista lävitse. Vaikka vanhojen mykän kauden ohjaajien teoksien tasolle ei ylletäkään, ei Femme Fatalen silti tarvi hävetä. Kun itse tarina sujuu, näyttelijät sulautuvat rooleihinsa ja visuaalinen kerronta on näin häikäisevää, voidaan puhua De Palman kohdalla elokuvasta, joka osoittaa hänen ansaitsevan "eroottisen trillerin mestariohjaajan" tittelin.