Me kaksi ja Irene - Me, Myself & Irene (2000)

Farellyn veljekset ovat palanneet kaupunkiinne! Tällainen ilmaisu voisi olla joko positiivinen- tai sitten negatiivinen-ilmaus, nyt kuitenkin jälkimmäinen osuu paremmin kohdalle. Veljekset tunnetaan hyvin Sekaisin Marista, joka viime vuonna hätyytteli parhaimman komedian sijaa. Heinäkuun lopulla teattereihin tullut eritehuumoria pursuva raina Me kaksi & Irene (Me, Myself & Irene, 2000 USA) ei yllä samalla tasolle mitä Sekaisin Marista, ei lähellekään. Tässä voisin ruveta vertailemaan eroavaisuuksia, mutta se olisi turhaa. En suosittele kenellekään Me kaksi & Ireneä, katsokaa Farellyn veljeksien aikaisempi.

Me kaksi & Irenen pääosassa esiintyy skitsofreniaa sairastava Jim Carreyn (Man on the Moon, The Truman show) esittämä Charlie. Carreyn yksi huonoimmista suorituksista, vaikka taso ei ole laskenut sitten Lemmikkidekkari 2:n tai Sähköputkimiehen, ei katsoja saa nähdä paljoakaan uutta. Koreografia on suunnilleen sama, vaikka rainan loppupuolella Carrey saakin hakata ja retuuttaa itseään. Edward Nortonin suoritus Fight Clubissa on katselemisen arvoinen, ei tämä.

Voisin lytätä tässä arvostelussa Me kaksi & Irenen niin syvälle, että itseltäni menisi mielenrauha sekaisin. Jätän sen suosiolla toisille arvostelijoille ja sanon tästä vain pakolliset asiat. Me kaksi & Irenen juoni (jos tätä sanaa saa käyttää) kertoo Charliesta (Carrey), jonka vaimo lemppaa miehensä ja jättää tälle 3 mulatti-lasta, jotka oli tehnyt erään limusiinikuskin kanssa. Tylsä kertojaääni vetää perässään katsojaa kohtauksesta toiseen, joissa sitten Charliella alkaa ilmetä skitsofrenian ensioireita. Farellyt ovat ottaneet takaa-ajon yhdeksi osaksi elokuvaa, lisäksi miehet sekoilevat skitsofrenian kanssa ja yrittävät ujuttaa juttuun vielä (pakollisen) rakkaustarinan. Kaikki tämä häviää kaiken sen pöyristyttävän huumorin taakse, jota ohjaajat ovat vain kerkineet laittamaan filmille.

Elokuvan eritehuumori tarjoaa asteen kovempaa huumoria, mitä South Park, mutta reilusti riman alta. Torttua väännetään naapurin pihalle, imetään puistossa äidin tissiä ja tyrmätään tekokyrvällä roisto, tällä katsoja kyllästetään. Omalla kohdallani elokuva nosti aluksi välinpitämättömyyden tunteen, mutta myös eräänlaisen vihan juuri Farellyn veljeksiä kohtaan, kuten (ehkä) myös Jim Carreyä. Millaisille ihmisille tämä elokuva on tarkoitettu? Sille 30-vuotiaalle naiselle, joka edessäni nauroi näille vitseille, vai?

Skitsofreniasta en tiedä paljoakaan, mutta sen voin uskoa, että se ei ole se minkälaiseksi Carrey kuvasi tässä. TV-Maailmassa 15/2000 oli Esa Sariolan kirjoittama selvennys skitsofreniasta ja sen oireista. Mies tyrmäsi välittömästi elokuvan esittämän tavan ja kertoi totuuden. Tipper Core, Alan Coren (presidenttiehdokas 2000) vaimo Yhdysvalloissa närkästyi elokuvan tavasta käsitellä tätä sairautta. Pitäisikö tähän vain sanoa, että "Huumoriahan se vain oli." En usko, että skitsofrenikoiden omaiset tähän tyytyisivät. Ohjaajat, Farellyt saavat isomman luokan "häpeäluomen" otsaan tämän elokuvan johdosta.