The Passion of the Christ (2004)

Kerskailevista toimintarooleista parhainten tunnettu Mel Gibson on aikaisemminkin istunut ohjaajantuolissa (Braveheart - taipumaton ja Kasvoton mies, 1994). Gibsonin kohua ja ristiriitaisia tunteita herättänyt Jeesus-kuvaus The Passion of the Christ (2004 USA) on pienellä rahalla tehty, ja suunnattu vain marginaaliyleisölle, Gibsonin itsensä edustamille katolilaiskatsojille. Tätä tukevat elokuvan kielet aramea ja latina, tapahtumien kuvaaminen täysin Italiassa ja vahvasti alleviivattu hyväntahtoisen Jeesus-kuvan käsitteleminen verisenä kärsimyskertomuksena. Lopputulos on kunnianhimoinen, vakaumuksellinen, ja persoonallinen, joka on syystäkin jakanut mielipiteitä katsojissa.

Gibsonin Passion ei ole helpoin katsottava jo pelkän asiasisältönsä takia. Gibsonin käsittelytapa ja näkemykset pistävät ajatukset juoksemaan kahta kauheammin. Itse elokuva ei ole ristiriitainen jos vain hyväksyy ohjaajan omat näkemykset ohjaajan omina, jotka monista saattavat tuntua kiihkoilulta. Kärsimysnäytelmä sai K-18-leiman Suomessa. Päätös tuntuu elokuvan mittaan yhä oikeammalta ratkaisulta. Rippikoulun penkiltä tuttu tarina on tarkastelussa vain ahdistavimpien vaiheiden ajalta eli 12 viimeiseltä tunnilta ennen ristiinnaulitsemista. Aikaan mahtuvat Juudaksen kavallus, Jeesuksen vangitseminen, roomalaisten verinen ruoskiminen, via dolorosa - kärsimyksen tie ja ristiinnaulitseminen. Ylösnousemus, joka yleensä on saanut merkittävimmän osan, on Gibsonin teoksessa vain lyhyt kohtaus ennen loppua.

Mistään viihdyttävästi tai kevytmielisestä elokuvasta ei ole kyse. Jo tapahtumien rajaaminen Jeesuksen viimeisiin hetkiin asettaa tarinan täysin erilaiseen näkökulmaan. Passion on ahdistava ja raskas elokuvakokemus, jossa kauneimmat hetket rajoittuvat kyyhkysen lentoon ja jumalalliseen valoon ylösnousemuksessa. Muuten tarina on harvinaisen väkivaltainen kuvaus, pakottaen katsojan joko katsomaan yksityiskohtaisesti kärsimystä tai tämän kääntämään katseensa pois vereltä ja tuskalta. Kurinalainen toteutus on esimerkillinen ohjaajalta, kuvaajalta (Caleb Deschanel) kuin näyttelijöiltä (Jim Caviezel, Monica Bellucci, Maia Morgenstern). Lopputulos on varmasti ohjaansa elokuva, johon Mel Gibson voi olla itse ylpeä.

Koska The Passion of the Christ on uskonnollinen elokuva, en pysty arvioimaan sitä puhtaasti elokuvallisesti. Gibsonin taidot ohjaajana ovat tinkimättömyydessään upeita ja ansaitsevat käyttöä tulevissa elokuvissa. Valitettavasti tällä kertaa hyvä dramaturgia on saanut tehdä tilaa aatteiden alleviivaamiselle, joten lopputulos on omalta kohdaltani vain ahdistava ja raskas näkemys kristinuskon synnystä. Huvittava ylilyönti on ohjaajan cameo-rooli ristiinnaulitsijana.