Spider-Man
- Hämähäkkimies - Spider-Man (2002)
Sam Raimin tämän kesän hittielokuva Spider-Man - Hämähäkkimies
(Spider-Man, 2002 USA) tuli Suomeenkin kovalla rummutuksella, jota
viimeisimpänä lisäsi Yhdysvalloissa rikotut ennätykset. Suomessa
ollaan otettu puheeksi kesän hiljainen kausi taas kerran, joka ainakin
tältä vuodelta näyttää olevan tiessään juuri Spider-Manin ansiosta.
Seuraava suurempi ensi-ilta taitaa olla Men in Blackin jatko-osa
loppukesämmällä.
Yhdysvaltalaisen sarjakuvayhtiö Marvelin suurimpiin supersankareihin
on kuulunut 1960-luvulta asti ihmisen ja hämähäkin risteytys Hämähäkkimies.
Supersankari sai vasta neljänkymmenen vuoden perästä ensimmäisen
elokuvafilmatisointinsa (jos laskuista jätetään pois pari mitäänsanomatonta
TV-elokuvaa), vaikka supersankarina Hämähäkkimies on ollut aina
lähes yhtä suuri mitä Batman tai Teräsmies ja varmasti suurempi
Mustanaamiota, josta Paramount 1996 teki kalliin flopanneen elokuvan.
Hämähäkkimies on myös juuri elokuvakankaalle sopivampi mitä esimerkiksi
sinipukuinen trikoopelle Mustanaamio tai keesipäinen Teräsmies.
Supersankari on tuotu hyvin kankaalle Raimin ohjauksessa eikä katsojan
sovi varmasti moittia Hämähäkkimiehen tyylikästä virtaviivaista
sini-punaista asua.
Spider-Man -elokuva alkaa tarinan alusta. Nörtti opiskelijapoika
Peter Parkeria puree geenimanipuloitu hämähäkki ja seuraavana päivänä
hän huomaa näkönsä parantuneen, lihaksensa kasvaneen ja ranteisiin
ilmestyneen tahmeaa seittiä sylkevät rauhaset. Tästä elokuva jatkaa
Parkerin seuraamista tämän edistyessä uudenlaisen kehonsa kanssa.
Suunnilleen puolessa välissä katsojille tulee vihdoin tilaisuus
päästä Hämähäkkimiehen mukana liitämään New Yorkin pilvenpiirtäjien
vierellä.
Elokuvassa heittelee käpyjä tielle arkielämässä naapurintyttö Mary
Jane Watson (Kirsten Dunst, Anna
palaa!), joka ei tunnut huomaavan Parkerin rakkautta tätä kohtaan,
ja sankarimaailmassa arkkivihollinen Vihreä Menninkäinen (Willem
Dafoe, American Psyko).
Itse en lukenut pienenä Hämähäkkimiehiä, ystäväni kylläkin, vaan
olin Mustanaamion ystävä. Tämän takia en pysty vertailemaan elokuvan
todellista suhdetta sarjakuvaesikuvaansa. En näe vertailua edes
tarpeellisena. Sarjakuvien ystävät saattavat kyllä nostaa päätään
tämän johdosta. Joten sen suurempia esikuvavertailuja en tehnyt
ja katsoin elokuvan elokuvana. Raimin ohjaus sai kovat ennakkoarvostelut,
joista vain satunnaiset antoivat elokuvalle alle neljä tähteä. Tämä
osittain lisäsi kiinnostusta katsoa elokuva, mutta myös pelkoa,
että taas kerran kriitikot suitsuttivat vain myönteistä mainosta
elokuvan puolesta.
Spider-Man - Hämähäkkimies on ja ei ole hyvä elokuva. Sen hyvät
puolet ovat visuaalisia ja huonot rakenteellisia ja juonellisia.
Kuvaaja Don Burgessin ote on messevän mahtavaa liitoa pitkin pilvenpiirtäjien
seinämiä yli keltaisten taksijonojen. Tietenkin apuna on ollut huippuammattilaiset
tietokoneineen. Sarjakuvamaisuutta on mukana, vaikka itse olisinkin
halunnut enemmän sitä erityisesti kuvassa. Juonen suhteen ei olla
onneksi sorruttu sarjakuvamaisuuteen. Harvemmin toinen taiteenlaji
muotoutuu toisessa lajissa, joten Spider-Man on selvästi tässä suhteessa
elokuva. Juoni on kuitenkin repäisty suoraan alkuperäisestä tarinasta
pohjaksi elokuvaan, joka ei ainakaan toimi Vihreän Menninkäisen
suhteen. Tässä en moiti kuitenkaan Willem Dafoeta, vaan käsikirjoitusta
ja ohjausta. Samoin Parkerin koulutoveri Harry (James Franco) ei
elokuvan aikana tunnu kertaakaan sopivalta elokuvaan ja näyttelijä
rooliin.
Spider-Man on loistelias seittiviidakko, joka varmasti osuessaan
sopivasti nappaa katsojansa mukaan vauhdikkaaseen liitoonsa. Pääosanäyttelijät
hoitavat kohtuullisesti hommansa, mutta mitään muistettavampia suorituksia
heidän osalta ei tule. Raimin ohjaus olisi varmasti ollut ilman
hidastavia sivujuonia vallan kelpo kesähitti myös hieman vaativampien
katsojien kohdalla. Nyt tarina etenee hieman epärytmikkäästi eikä
hyväksi todetulla tasaisella nousulla kohti kliimaksia. Kliimaksikin
Yhdysvaltain lippuineen oli mielestäni hieman vaisu verrattuna elokuvan
muuten tyylikkään viihdyttävään vauhtiin.
teksti: © 2002 Raimo Miettinen

|