Aikakone - The Time Machine (2002)

Itse en ole lukenut Wellsin kirjaa, enkä muista 1960 valmistuneesta elokuvastakaan juuri mitään. Niinpä en osaa antaa mitään tarkkaa kritiikkiä elokuvan uskollisuudesta kirjalle. Mutta ehkäpä ei ole tarvettakaan. Jos tätä elokuvaa tehtäessä ei haluttu tehdä yhteiskunnallista kannanottoa, kuten edeltäjä kuulemma teki, niin ehkä kirjankin voi tässä tapauksessa unohtaa. Ilmeisesti kannattaakin, sillä elokuvan käsikirjoitus poikkeaa kuulemma paljonkin kirjasta. Joten se siitä, käsitelkäämme tätä elokuvaa siis itsenäisenä viihde-pläjäyksenä, sellaiseksi se on tarkoitettukin. Ja sellaisena se toimiikin. Siitäkin huolimatta, että Simon Wells (joka muuten on H.G. Wells´in lapsenlapsen lapsi) lopetti leikin kesken ja hänen paikkansa otti Gore Verbinski.

Aikamatkustelua on elokuvissa käsitelty hyvinkin paljon. Tavalla tai toisella. Aikakone (The Time Machine, 20002 USA) ei tuo scenelle mitään uutta, vaan tarjoaa aika tyypillisen tarinan miehestä, joka menettää rakkaansa ja alkaa rakentamaan konetta, jolla pääsisi takaisin menneisyyteen estämään tapahtuneet kauheudet. Alex (Guy Pearce, Memento, Erämaa syö miestä) on juuri tällainen mies, mutta hän ei onnistu pyrkimyksissään haluamallaan tavalla: hän pääsee menneisyyteen ja pystyy muuttamaan pieniä yksityiskohtia, mutta ei lopputulosta. Hän ei kykene estämään rakkaansa kuolemaa. Siispä hän käyttää ihme-konettaan toisella tavalla: hän matkustaa tulevaisuuteen ja etsii vastausta kysymykseen "miksi menneisyyttä ei voi muuttaa?". Vastauksen hän löytääkin, mutta hän löytää muutakin.

Pikkusielulla tulee olemaan hauskaa tätä elokuvaa katsoessaan. Juonessa ja käsikirjoituksessa on runsaasti aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia, niitä on kiva sitten osoitella sormella elokuvateatterissa. Siltikin Aikakone on hauska elokuva. Se on nimenomaan hauskaa ajanvietettä, vaikka tähän käsitykseeni saattaakin vaikuttaa se, että näin sen suurelta kankaalta massiivisessa teatterissa. 15 tuumaisen saloran ruudulta katsottaessa tämä elokuva tuskin tekee suurta vaikutusta, sillä elokuvaa ei ole kyllästetty nerokkalla dialogilla tai syvällisillä henkilöhahmoilla. Tämä puoli elokuvasta on tosiaan toiminta-elokuvien perustasoa. Sama pätee näyttelemiseen: Guy Pearce suoriutuu moitteetta pääosasta, vaikka hänenkin roolihahmonsa kärsii pienestä pinnallisuudesta. Elokuvan huonoihin puoliin kuuluu myös se, että Alexin lisäksi elokuvassa ei juuri muita merkittäviä hahmoja ole. Hänen rakastettunsa (Sienna Guillory) käväisee pari kertaa pikaisesti valkokankaalla, sama kohtalo on tulevaisuuden morlokki-kansan johtajalla Uberilla (Jeremy Irons), ja tulevaisuuden "alkuasukkailla" (mm. Samantha Mumba, Omero Mumba). Minkäs teet, Aikakone ei ole näyttelijöiden elokuva.

Vaikka Aikakonetta onkin haukuttu sisällön puutteesta ja liiallisista erikoisefekteistä, niin itse en tuota pilkkaa allekirjoita. Efektit eivät nouse mielestäni elokuvan hallitsevaksi elementiksi, vaikka niitä paljon käytetäänkin. Visuaalisuutta hallitaan fiksusti näyttävillä efekteillä, mutta ne eivät hallitse elokuvaa kuten esimerkiksi Star Wars Episodi 1:ssä. Sanomaa Aikakoneella ei tosiaan tunnu olevan, mutta kuten sanottu, tällaisessa elokuvassa sitä ei tarvitakaan, Aikakone on popcorn-viihdettä puhtaimmillaan. Kuka sanoi, että jonkun akateemikon pakkomielle visioita kohtaan on tärkeämpää kuin minun viihteen-nälkäni? Loppujen lopuksi, elokuvahan tämä on ja vieläpä harmiton sellainen. Ei tässä syöpälääkettä olla keksimässä.