Elävien kuolleiden kaupunki 24:nä


Klikkaa suuremmaksi, ellei alla ole nuhapumppu -- kuva on 2026 x 2890 pikseliä, 1.21 megabittiä, JPG.

Elokuva tunnetusti on — tai oli, joskus muinoin — “24 kuvaa sekunnissa”. Tässä on Lucio Fulcin City of the Living Dead (1980) 24:nä kuvakaappauksena.

Elokuva on kaunis siinä dalilaisen surrealismin hengessä, että eläimen mädäntynyt raatokin voi olla kaunis.

Nämä satunnaiset kuvat antavat hieman osviittaa erään suosikkiohjaajani tyylistä. Eihän kukaan tehnyt kauhua, joka näyttää ja tuntuu hetkeltä väkivaltaisen autokolarin jälkeen.

Fulcin tuotannosta pidän enemmän näistä 80-luvun rujoimmista tapauksista: The Beyond, City of the Living Dead ja The House by the Cemetery.

Jokin varhaisempi Kauhujen kylä, jota pidetään esimerkillisenä, jää kohdallani lähinnä sen odottamiseksi, milloin väkivalta viimein kohdistuu jonkun silmään. Jännityskertomuksena varmasti paremmin rakennettu ja italialaisen pienyhteisön kuvauksena muutakin kuin pelkkä kulissin käyttö, mutta haluan nähdä ylipitkiä gorekohtauksia, tummaa fantasiaa ja kaikenlaista selittämätöntä outoutta.

Halusin niiiin kovasti pitää Zombie Flesh Eatersista, mutta lukuun ottamatta äärimmäisen kovaa aloitusta ja zombin taistoa hain kanssa, se jäi pettymykseksi. Ehkä se pitäisi katsoa uusiksi.

Puhuttu haikohtaus näyttää sen verran kekseliäältä ja uskottavalta (etenkin verrattuna Batman-elokuvan vastaavaan), että näyttelijä on ainakin hetkittäin ollut melko läheisissä tekemisssä aidon “pedon” kanssa.

Sen näkee, kun tarkkaan katsoo: näyttelijä huitoo ja peruuttaa kuin yrittäen ennakoida päällekäyvän hain tulevia liikkeitä. Lieneeköhän tämä ensimmäinen kerta, kun “zombi” on elokuvassa pelännyt…

Myös elokuvan tunnussävel potkii:

Youtube-kommentoijaa lainatakseni: “Love it when the melody kicks in at :44.”

Kuva: Apokalypsin jälkeen


Uudet barbaarit (1983), Enzo G. Castellarin Mad Max -kopio. Noin suunnilleen alkukuva.

Videopeli Fallout 2:n (1998) game over -ruutu.

Kuva: Class of 1984


Luokka 1984:n (1982) seuraamuksiltaan käänteentekevässä kohtauksessa irvaillaan Arvoille. Samassa siinä vedetään yhtäsuuruusmerkki huumeiden ja bisarrin kuoleman välille hapuillen urbaanien legendojen tuttua komppia. Lipputankoon on kiivetty, kun ensiksi on vedetty pussi kokaiinia (tai: _____-huumetta). Sieltä on helppo mätkähtää alas.

Elokuvassa yhteiskunta on mennyt koirille. Konservatiivinen moraalipaniikki lypsää näitä tunteita luodessaan kontrastia. Aiheen tai aiheiden parissa askarrellaan taidokkaasti; tässä on kaikki piirteet, ne läsähtävät naamalle jo alkutekstien aikana idealistisen opettajan saapuessa ongelmakouluun.

Tässä vuoden 1981 käsikirjoituksen ensimmäinen sivu. Tapausesimerkki siitä, kuinka elokuvan sävy asetetaan heti alusta.

Lukio on kuin ydinpommin jäljiltä. Death Wishin – Charles Bronson saalistaa rosvoja New Yorkissa kun virkavalta ei kykene — ohella Luokka 1984 tuo mieleen ydinsodanjälkeiseen maailmaan sijoittuvat toimintaelokuvat, joissa valta on punkkarinuorilla. Näitähän nähtiin paljon 80-luvulla.

Toisaalta lukiossa on myös “hyviä oppilaita”, opettajapäähahmomme luotsaamassa musiikkiluokassa. Syöpäkasvain on mahdollista kirurgisesti poistaa. Ja se poistetaan, tarttumalla viimein aseisiin.

“Systeemi” ei pärjää nuorille rikollisneroille – tapa ärsyttää ja vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja on jälleen mestarillinen. Elokuva yrittää paikata uskottavuusongelmat vetoamalla alaikäisyyteen, mikä käytännössä antaa nuorille huligaaneille diplomaattisen koskemattomuuden tehdä mitä huvittaa: pyörittää prostituutiorinkiä, pahoinpidellä opettajia, käyttää koulua huumeluolana.

Jengin pomon kohdalla poimitaan “vapaa kasvatuksen mätiä omenia” siinä mielessä kuin keskustelupalstojen toistietoiset kommentoijat levittävät tätä kammottavaa meemiä. Hahmossa näkyykin Kellopeliappelsiinin Alex ja tämän druugit.

Mikäli Luokka 1984 olisi hahmo internetissä, se olisi ensiluokkainen trolli. Elokuvan on ohjannut Mark Lester, joka tunnetaan ehkä parhaiten Commandosta. Vuonna 1990 ilmestyi Class of 1990, jossa vuorostaan opettajat ovat väkivaltaisia robotteja, kirjaimellisesti…

Kuvia: Fassbinder, Bresson, Godard, Kaurismäki


Kolmas sukupolvi (1979)

Paholainen luultavasti (1977)

Olen yleensä harvinaisen huono spottaamaan näitä pieniä “intertekstuaalisia” yksityiskohtia, mutta tällä kertaa lykästi. Rainer Werner Fassbinderin Kolmas sukupolvi alkaa hypnotisoivasti (ääniraita sykkii kuin sydän yhdessä tekstien kanssa — motif, jonka toisessa muodossa olen huomaavinani Petra von Kantin katkerien kyyneleiden eräässä kohtauksessa). Televisiossa pyörii Robert Bressonin Paholainen luultavasti, sen loppukohtaus.

Fassbinderin elokuvan pellejengi; terä on kohdistettu länsisaksalaiseen terroristiryhmään Punainen armeijakunta.

Jean-Luc Godardin “jälkiapokalyptisen” Viikonlopun kannibaalijengi.

Mika Kaurismäen Arvottomien kotinsapuolustajat. Samalla merkinnän ainut gerillavastarinnan muoto, jolle annetaan moraalinen oikeutus.

Kent Jones ja Jonathan Rosenbaum puhuvat Bressonista & Godardista


Critical Consensus: Kent Jones and Jonathan Rosenbaum Discuss Robert Bresson and Jean-Luc Godard

Godard makes narratives which are sliced up, reconfigured, abandoned and finally exploded. What is left – intentionally, I think – is a ruin. And as Charles Péguy says in the quotation that opens Picard’s essay, “Ruins are eternal.”

Romerolainen uudelleenkoulutus

George A. Romeron “zombitrilogian” viimeisessä elokuvassa, militarismisatiirissa Day of the Dead (1985) on hauska yksityiskohta.

Zombia yritetään pavlovilaisittain ehdollistaa eroon ihmislihan himosta, sillä apokalypsia on mahdotonta peruuttaa aseilla. Luodit eivät riitä, vaikka lihapääsotilaat toisin uskovat. On löydettävä toisenlainen ratkaisu.

Zombin, Bubin, . . . → Jatka lukemista Romerolainen uudelleenkoulutus

Boheemielämää

. . . → Jatka lukemista Boheemielämää

Elokuva(t) jo(i)lla vuosi 2012 käynnistyi

Jatkoa tälle eli viime vuoden lastulle.

Tässä kolme elokuvaa, jotka aloittivat vuoteni 2012.

Verta, hikeä ja filminauhaa / American Movie (Chris Smith/Yhdysvallat 2000)

Dokumentti, joka päihittää kaikki mockumentaryt. Yksi kaikkien aikojen hauskimmista elokuvista — Spinal Tap ei ole mitään tämän rinnalla! Dokumentti, joka syntyi . . . → Jatka lukemista Elokuva(t) jo(i)lla vuosi 2012 käynnistyi