Klikkaa suuremmaksi, ellei alla ole nuhapumppu -- kuva on 2026 x 2890 pikseliä, 1.21 megabittiä, JPG.
Elokuva tunnetusti on — tai oli, joskus muinoin — “24 kuvaa sekunnissa”. Tässä on Lucio Fulcin City of the Living Dead (1980) 24:nä kuvakaappauksena.
Elokuva on kaunis siinä dalilaisen surrealismin hengessä, että eläimen mädäntynyt raatokin voi olla kaunis.
Nämä satunnaiset kuvat antavat hieman osviittaa erään suosikkiohjaajani tyylistä. Eihän kukaan tehnyt kauhua, joka näyttää ja tuntuu hetkeltä väkivaltaisen autokolarin jälkeen.
Fulcin tuotannosta pidän enemmän näistä 80-luvun rujoimmista tapauksista: The Beyond, City of the Living Dead ja The House by the Cemetery.
Jokin varhaisempi Kauhujen kylä, jota pidetään esimerkillisenä, jää kohdallani lähinnä sen odottamiseksi, milloin väkivalta viimein kohdistuu jonkun silmään. Jännityskertomuksena varmasti paremmin rakennettu ja italialaisen pienyhteisön kuvauksena muutakin kuin pelkkä kulissin käyttö, mutta haluan nähdä ylipitkiä gorekohtauksia, tummaa fantasiaa ja kaikenlaista selittämätöntä outoutta.
Halusin niiiin kovasti pitää Zombie Flesh Eatersista, mutta lukuun ottamatta äärimmäisen kovaa aloitusta ja zombin taistoa hain kanssa, se jäi pettymykseksi. Ehkä se pitäisi katsoa uusiksi.
Puhuttu haikohtaus näyttää sen verran kekseliäältä ja uskottavalta (etenkin verrattuna Batman-elokuvan vastaavaan), että näyttelijä on ainakin hetkittäin ollut melko läheisissä tekemisssä aidon “pedon” kanssa.
Sen näkee, kun tarkkaan katsoo: näyttelijä huitoo ja peruuttaa kuin yrittäen ennakoida päällekäyvän hain tulevia liikkeitä. Lieneeköhän tämä ensimmäinen kerta, kun “zombi” on elokuvassa pelännyt…
Myös elokuvan tunnussävel potkii:
Youtube-kommentoijaa lainatakseni: “Love it when the melody kicks in at :44.”
