Sodankylä: Apichatpong, valoa ja videonauhaa


Atom Egoyan, Ville Virtanen ja keskiyön aurinko. Kuvat: Aleksi Salonen

Atom Egoyan, Ville Virtanen ja keskiyön aurinko. Kuvat: Aleksi Salonen

Filmgoer Sodankylässä, festariraportin 1. osa:

Atom Egoyanin kohtaamiselta ei voinut valttyä keskiyön elokuvajuhlilla: kanadalaisauteur käveli vastaan Vasantiellä esiliinansa Ville Virtasen kanssa, esitteli elokuvansa näytösten aluksi ja huolestui Aki Kaurismäen humalatilasta Porttikosken lavatansseilla.  Le Havren odotettuun Suomen ensi-iltaan lauantaina selvisi kuitenkin vain sen ohjaaja. Egoyanin poissaolo oli alkanut tuntua miltei merkilliseltä.

Kohokohtiin lukeutui myös Cannes-voittaja Apichatpong Weerasethakulin vierailu. Aamukeskustelussa thaimaalaisohjaajasta piirtyi kuva intuitiivisena elokuvantekijänä, joka kertoi mieluummiin rakkaudestaan Kadonneen aarteen metsästäjiin, kuin käytti asiantuntemustaan itsensä tai elokuviensa korostamiseksi.

Vahvaan vieraslistaan lukeutuivat lisäksi afrikkalaiselokuvan pitkän linjan ohjaaja, professoriaalinen Souleymane Cissé sekä avajaisnäytöksenä nähdyn Saattokeikan ja muun muassa Taksikuskin kuvannut Michael Chapman.

Aivovaimo yllätti

Jo ennen varsinaista avausnäytöstä esitettiin yksi oman festarikattaukseni yllättäjistä, Francois Ozonin Potiche, joka saa suomilevityksessään 1.7. satiirisen 80-lukulaisen lisänimen Aivovaimo. ”Potiche” merkitsee pystiä ja slangissa edustuspuolisoa, jollaisena päähenkilö, sateenvarjotehtailijan vaimo (Catherine Deneuve) aluksi esitetään. Deneuve kaappaa kuitenkin pian vallan despoottiselta tehtaanomistajalta.

Sateenvarjot ja 70-luvun lopun tapahtuma-ajan ilotteva värimaailma yhdistävät farssin Deneuven läpimurtorooliin Jacques Demyn klassikkomusikaalissa Cherbourgin sateenvarjot. Potiche on metaelokuvaa, miespääosassa nähdään niinikään elokuvahistoriallista painoaan tehokkaasti käyttävä ranskalaisjättiläinen, Gerard Depardieau.

Ozonin vaivaton ja leikkisä tyyli ei kuitenkaan jää vaille moraalista selkärankaa: työväenliikkeen kuihtuminen, feminismin assimilaatio ja politiikan henkilöllistyminen ovat vain yksiä monista aiheista, joilla Potiche kutkuttaa. Tapahtumien aikakaudelta olevan näytelmän uusfilmatisointi ottaa etäisyyttä aiheisiinsa tekemättä niistä pilaa.

Emotionaalisesti koskettavin on kuitenkin kahden ranskalaisikonin hellyyttävän kömpelö yhteistanssi 70-luvun diskolattialla. Kohtauksessa tiivistyy jotain elokuvataiteen perimmäisestä nostalgiasta: ”aaveista”, joiden kanssa kansakunta kasvaa ja heidän välttämättömästä vanhenemisestaan. Siinä mielessä Potiche on välietappi nykyhetken ja ikuisuuden välillä.

Leikkaushuoneen lattialle olisi suonut jäävän enemmän, alussa ja loppukolmanneksella on veltohkoa standardikomediaa periranskalaisittain.

Michael Chapman ja Peter von Bagh avajaisnäytöksen alla

Michael Chapman ja Peter von Bagh avajaisnäytöksen alla

Nostalgiaa nostalgian vuoksi

Nostalgia ja aaveet kuuluivat festivaalin toistuviin teemoihin. Nostalgian keskeisyys ei tule yllätyksenä festivaalin taiteellisen johtajan tavat tunteville. Aaveista lisää raportin viimeisessä osassa, jossa kerrotaan metsänhenkiin uskovan thaimaalaisohjaajan aamukeskustelusta ja elokuvista.

Avajaisnäytöksen alla von Baghin oikeutetusti haikailevaksi sai YLE:n dokumenttituotannon alasajoa muistuttava tilanne. Rajujen budjettileikkausten vuoksi YLE rahoittaa lähivuosina vain yhtä uutta projektia vuodessa.

Samassa mielentilassa ja elokuvajuhlien jatkuessa vielä monesti, pääsi von Bagh myös syyttämään digielokuvaa ”epäaitoudesta”, Aki Kaurismäen taannoisen Cannés-lausunnon hengessä:

- Ajatus on mahdoton. En ylipäänsä kuvaa millään videolla, kuvaan filmille, ja filmi on valon ja varjon leikkiä. Digitaalinen elokuva ja 3D-elokuva on sähköä, Kaurismäki kommentoi YLE:lle Cannesissa.

Digielokuvan monia lieveilmiöita – pienten teatterien investointikustannukset, vanhojen kopioiden näyttämisen vaikeutuminen, digiarkistoinnin hinnan rajoittava vaikutus, levitysportaan tiukentuva ote sisällöistä – lukuunottamatta, väite filmin ja digitallennuksen perustavanlaatuisesta erosta vaikuttaa hataralta.

Kopioitavuudesta ei voi olla kyse:  Walter Benjamin kuvasi jo vuonna 1936 rajatonta toistettavuutta elokuvan keskeiseksi, uudeksi poliittiseksi voimaksi. Jos ja kun digitaaliset elokuvakamerat pystyvät aikanaan visuaalisesti samaan lopputulokseen kuin filmikamerat – Weerasethakul arvioi viittä vuotta – ei syy filminostalgialle voi sijaita kuin tallenusprosessin fenomenologiassa.

Elokuvaamista voimakkaasti demokratisoineen teknologian niputtaminen osaksi pahan nykyisyyden yleistä pahuutta osoittaa älyllistä laiskuutta. Avant garden ystävistä vaikuttaa tältä osin tulleen vanhan linnakkeen puolustajia.

Karheaa humanismia ja unettava konsepti

Jack Nicholsonista merimiespuvussa muistettava Saattokeikka (1973) oli osuva festariavaus. 70-luvun irtonaista kuvaustyyliä määrittämässä ollut Michael Chapman kertoi ennen näytöstä olleensa kuvauksissa pelosta jäykkänä; kuvauksien aikaan hän oli vasta aloittelija. Chapman ehdottikin leikkisästi, että elokuvan rouhea estetiikka oli seurausta kuvaajan käsien tärisemisestä.

Elokuvan valmistuminen oli Chapmanin mukaan Nicholsonin päättäväisyyden ansiota, hän ajoi indie-projektille rahoitusta nimeään hyödyntäen ja todennäköisyyksiä vastaan.

Avajaisnäytöksen printti oli täyttä magentaa, tekstitys seilasi vapaamielisesti ja ääniraita karkasi välillä kuvalta. Humanistinen merkkiteos toimi silti ilmiömäisten roolisuoritusten ja ohjaaja Hal Ashbyn luovan hulluuden kantamana. Leikkauksen ja dramatiikan karheus yllätti ja viehätti taas uudestaan.

Illan viimeiseksi osui yli 100-vuotiaiden sarjan kärkinimen, Manuel de Oliveiran uutuus Strange Case of Angelica. Konseptin tasolle jäänyt elokuva tavoittelee hetkeä kuoleman ja elämän välillä. Vasta kuollut morsian tallentuu valokuvaajan filmille, jolle naisesta tulee jonkinlainen pakkomielle. Pitkin staattisin otoksin kerrottu ja oudon pysähtyneisyyden tilaa tavoitellut elokuva tarjosi kuitenkin oivan tilaisuuden lepuuttaa junayön uuvuttamia silmiä.

Raportin toisessa osassa palaan videon ja filminauhan eroihin, tällä kertaa Atom Egoyanin elokuvien metaforana. Lisäksi katsotaan mustavalkoista CinemaScopea, vasta restauroitu Metropolis live-säestyksellä sekä Vincent Galloa jenkkiarmeijalta pakenevana taleban-taistelijana, Jerzy Skolimowskin julman puhdaslinjaisessa myöhäistyössä Essential Killing (2010).

Lisää
Kuvia festivaaleilta 15.-19.6
Videotunnelmia Le Havren lauantain ensi-illasta
Festivaalin virallinen kuvagalleria