Sodankylä: ”Kuka järjestää uniemme kuvausryhmän?”


Metropoliksen loppuunmyytyä näytöstä säesti Cleaning Women. Kuva: Santeri Happonen / MSFF

Metropoliksen loppuunmyytyä näytöstä säesti Cleaning Women. Kuva: Santeri Happonen / MSFF

Filmgoer Sodankylässä, festariraportin 2. osa:

Lainaus on Atom Egoyanilta, joka pohdiskeli perjantain aamukeskustelussa elokuvan kielen hämmästyttävän nopeaa ja intuitiivista kehitystä. Syyn täytyy olla unien elokuvamaisuudessa, ”kuvakulmissa” ja ”leikkauksissa”, ohjaaja järkeili. Järjestelyjen esiinnostaminen liittyi myös ohjaajan tuntumaan elokuvanteosta keinotekoisena, pakotettuna prosessina. Lisää aiheesta alempana.

Edelllisenä päivänä isosssa teltassa esitettiin Nicholas Rayn harvemmin alkuperäisessä muodossaan nähty sodanvastainen klassikko Katkera Voitto. Se on epätavallisesti kuvattu CinemaScopella 2.35:1-kuvasuhteessa, mustavalkoisena.

Von Bagh valotti Katkeran Voiton luonnetta unohdettuna mestariteoksena: aikanaan Rayn elokuva sijoittui kriitikkojen sotaelokuvalistauksien kärkeen, jopa Kunnian polkujen edelle.

Genren traditioista poiketen kyseessä on intiimi, film noir -estetiikkaa tihkuva henkilödraama, joka luottaa hahmojen ja tapahtumien puristettuun metonymisyyteen.

Lännenelokuvista muistuttavat myyttisiä mittasuhteita saavat moraaliset valintatilanteet ja miljöö, Libyan aavikko, jonka tyhjyyden keskellä sotakoneiston näennäisjärjestyksen mureneminen paljastaa altaan raadollisen, yksilöllistä mielivaltaa palvovan primitiivisen luonteensa.

Keskeisissä dialogipätkissä Richard Burtonin kapteeni Leith ja Curt Jurgensin majuri David Brand keskustelevat sodan luonteesta. Leith kutsuu tappamista sodassa murhaamiseksi. Keinotekoiset erottelut, haavoittuneen ampuminen tai tarkk’ampujan ”varmistettu tappo”, ovat merkityksettömiä.

Aikanaan radikaali sanoma on sitä yhä; sotaa varjelee moraalisen hämäryyden harso, jonka raottaminen ei ole suurvaltojen intresseissä.

Kuin muistutuksena alkuperäisprintin harvinaislaatuisuudesta, filminauha katkesi näytöksen puolivälissä.

Tapahtuma herätti myöhemmässä pöytäkeskustelussa mikro-oivalluksen: vaikka Ingmar Bergmanin Personan brechtiläinen tehokeino, filminauhan sulaminen kesken näytöksen, toimii yhä viemällä elokuvan metatasolle, on temppu menettänyt vieraannuttavan teränsä: aikalaisyleisölle se on voinut merkitä taidelajin luonteelle aidosti ristiriitaista irtautumista kankaan lumosta.

Porttikosken lavatanssipaikalla perjantaiyönä, "generational loss in action" Kuva: Aleksi SalonenPorttikosken lavatanssipaikalla perjantaiyönä, ”generational loss in action” Kuva: Aleksi Salonen

Generational loss – elokuvan materiaali metaforana

Armenialaistaustaisen Atom Egoyanin Family Viewing (1988) hyödyntää formaatin tekstuuria metaforana. Elokuvassa seurattavan perheyksikön länsimainen isä käyttää videokameraa vallan välineenä, nauhalle tallentuvat perhetapahtumat ja seksuaaliset perversiot.

Keskeisesti, vanhan päälle nauhoitetaan uutta, nykyisyyttä hallitaan hävittämällä menneisyys. Pojan armenialainen äiti on lähtenyt ja isoäiti piilotettu vanhainkotiin. Ainoat muistot heistä näyttävät olevan videonauhoilla, joita isä vähitellen ja pakonomaisesti peittää.

Generational loss” viittaa siihen videoaineiston korruptioon ja kulumiseen, joka tapahtuu tallenteiden eteenpäin kopioimisessa.

Egoyania omaelämäkerrallisesti muistuttuva päähenkilö, perheen poika, kokee herätyksen äidinpuoleisista juuristaan ja kopioi nauhat salaa isältään. Nauhoista muodostuu itseterapian ja identiteetin määrittämisen köydenvedon välikappale.

Kopiotu videonauha on kuin opittu muisto, haalistunut ja katkeileva. Välistä esiin työntyvät isän väkivaltaiset päällenauhoitukset. Kytkös emigranttien vaikeaan suhteeseen armenialaisten joukkomurhan kanssa on selvä.

Videonauhaa ja filmiä kokeellisesti sekoittavan, ohjaajan omiin suosikkeihin lukeutuvan draaman protagonistilla on lisäksi sopimaton romanttinen suhde isän uuteen puolisoon ja kenties äidillinen suhde toiseen, vanhempaan armenialaisnaiseen.

Valittuja motiiveja työstävän Egoyanin kaikki pääteemat ovat Family Viewingissä läsnä. Töitään poikkeuksellisen selväsanaisesti perjantain aamukeskustelussa ja elokuviensa alla avannut ohjaaja-käsikirjoittaja palaa yhä uudestaan vaikeassa asemassa olevien naisten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, identiteetin ja (armenialais-)nationalismin suhteeseen, tuhoisiin yrityksiin itseterapiassa, perheyksikön hajoamiseen.

Bruce Greenwoodin perheensä menettänyt, liian nuorta naista seksuaalisen pakkomielteen ja isällisen huolenpidon rajamailla obsessoiva tyyppihahmo siirtyy lähes sellaisenaan läpimurto Exoticasta (1994) mestariteokseen Suloinen ikuisuus (1997).

Egoyan totesi kirjoittavansa aina kokemuksesta: nuoruuden traaginen suhde kotonaan seksuaalisesti pahoinpidellyn naisen kanssa hakee näissä elokuvallista sublimaatiota ja mielenrauhaa tekijälleen.

90-luvun töihin ilmaisuun on tullut vielä yksi  lisäelementti, aikarakenteen hajottaminen ja elokuvien palapelimäinen luonne. Ohjaaja arvioi, että elokuvissaan katsomisen kokemus on jatkuvasti läsnä, kielen ”keinotekoisuus” potkaisee yhä uudestaan ulos diegeettisestä illuusiosta. Bergmanin Persona kuului luonnollisesti ohjaajan nuoruuden suosikkeihin.

Elokuvien saama muoto vastaa myös torontolaisopinahjon elokuvakerhossa pitkälti itseoppineen Egoyanin vaikeaa, nöyryytystenkin kautta syntynyttä suhdetta elokuvaamiseen.

Anekdoottina ohjaaja lisäsi, että samaan kerhoon vuosia aiemmin kuuluneen David Cronenbergin jälkeen sen elokuvakamerat olivat saaneet levätä käyttämättöminä. Kanada oli 80-luvun alussa vaikea paikka elokuvataiteesta kiinnostunelle.

Atom Egoyanin katalogi kiertyy itsensä ympärille, muodostaen kokonaisuuden, jossa riittää tutkittavaa. Uusin ei-kaupallinen työ Adoration (2008) luotaa taas videolle tallentamisen, muistojen ja identiteetin suhdetta, tällä kertaa internetin kontekstissa.

Turistit Wienissä laskeutuvat viemäreihin, joihin Orson Welles ei astunut jalallakaan. Kuva: AP
Turistit Wienissä laskeutuvat viemäreihin, joihin Orson Welles ei astunut jalallakaan. Kuva: AP

Babelin torni ja parfymoitu wieniläisviemäri

Perjantain aamupaneelista matka jatkui Carol Reedin Kolmannen miehen näytökseen. Film noir -klassikkoa Mestariluokka-sarjassa esitteli Sight & Soundin pitkäaikainen päätoimittaja Nick James. Koska James tyytyi luettelemaan anekdootteja – varsin kuivaan tyyliin – kuten siitä miten Orson Welles katui vuosia ettei kellistänyt vastanäyttelijäänsä Alida Vallia, kerron omani Wienin vierailulta.

Kolmannen miehen keskeisenä tapahtumapaikkana toimii Wienin viemäriverkosto, jonne elokuvaturisteja kuljetetaan maksua vastaan. Haisevalla ja ahtaalla tasanteella opas valotti Wellesin bakteerikammoa. Saadessaan kuvauspaikan löyhkän ensi kertaa nenäänsä, supertähti kieltäytyi välittömästi koko kohtauksesta.

Tuotantoryhmä ei lannistunut, vaan eristi osuuden verkostosta, käytti viikon viemäripätkän jynssäämiseen ja ennen kaikkea, huolelliseen parfymointiin.

Vaiva meni hukkaan. Welles oli järkkymätön ja otokset viemärissä jouduttiin kuvaamaan stunt-näyttelijää käyttäen. Osa loppukohtauksen otoksista on kuitenkin kuvattu Wienin ulkopuolella ja studiolla.

Mainitsemisen arvoinen on myös ison teltan katon Cleaning Womenin huumaavien proge- ja electrosoundien saattelemana räjäyttänyt Metropolis. Argentiinasta  löytynyt lisämateriaali antoi narratiiville selvää jämäkkyyttä. Fritz Langin proto-scifin huippukohtiin lukeutuu kuvilllaan hämmästyttävä kohtaus Babelin tornin rakentamisesta, tässä Smashin Pumpkinsin musiikilla.

Tostai-illan intoa latisti vain, että katsomopaikalta kankaan halkaisi suurikokoinen pylväs.

Essential Killing on muotopuhdasta kuvakerrontaa

Essential Killing on muotopuhdasta kuvakerrontaa.

Veteraaniohjaaja Skolimowskilta viiltävä, ”täydellinen” elokuva

Polanskin esikoisteoksen Veitsi vedessä käsikirjoittajanakin toimineen, 73-vuotiaan Jerzy Skolimowskin huikea Essential Killing (2010) näytettiin lauantain puolella 2.45 alkaen. Nimetön ja repliikkiäkään lausumaton Vincent Gallon ”vihollistaistelija” jää kiinni jossain Lähi-idässä, kidutetaan ja kuljetetaan Eurooppaan jatkokuulusteluun. Kuljetusauton suistuminen vapauttaa sotilaan keskelle jäätynyttä vuoristoseutua.

Eksistentialistiseen kuvaan tiiviisti keskittyvä amok-jouksu muuttaa päähenkilön pedoksi, joka tekee mitä vain selviytyäkseen. Politiikasta ei ole merkkiä, eikä ilmiömäisen Gallon suorituksessa sympaattisuutta. Tappamisessa sen sijaan on oma raudanluja välttämättömyytensä, jonka toteutuminen tuottaa perverssiä mielihyvää.

Äärimmäisen terävästi kuvattu ja leikattu selviytymiskuvaus on totaalista elokuvaa. Työ palkittiin kolmesti Venetsiassa, myös Tarantinon johtaman tuomariston palkinnolla.

Festivaaliraportin kolmannessa osassa tehdään pysähdys Le Havren Suomen ensi-iltaan ja neljännessä pureudutaan nuoren thaimaalaismestarin, Apichatpong Weerasethakulin elokuviin ja ajatuksiin.

Lisää
Kuvia festivaaleilta 15.-19.6
Videotunnelmia Le Havren lauantain ensi-illasta
Festivaalin virallinen kuvagalleria


Aiheesta tai aiheen vierestä muualla blogissa:

  1. Sodankylä: Apichatpong, valoa ja videonauhaa