Parempaa kuin Troma: Hobo with a Shotgun


Tapahtumassa on jotain suurta.

Koditon mies (Rutger Hauer) saapuu kuin cowboy rahtijunalla rappeutuneeseen kaupunkiin, jossa valtaa pitää sadistinen gangsteri poikineen. Koditon näkee mitä karrikoidulla tavalla sairaassa kaupungissa tapahtuu, jättää taaksensa unelman aloittaa ura ruohonleikkaajana ja leikkurin sijaan investoi haulikkoon.

Hän alkaa ”puhdistaa” kaupunkia saastasta, hylsy kerrallaan, kuten elokuvan uutisotsikko ja uutisreportteri asian tiivistävät. Vierelle lyöttäytyy ilotyttö, joka löytää sisäisen sankarinsa.

Hobo with a Shotgun (2011) on traditiotietoinen roskaelokuva, joka ampuu tarkoituksella yli alusta loppuun. Se toimii harvinaisen hyvin, mikä itsessään on kunnioituksen arvoinen suoritus. Valtaosa tämän lajin elokuvista ovat mitä ne ovat, katselukelvotonta jätettä, jota kuriositeettiarvo pitää pinnalla ainoastaan obskuureilla listoilla. Paikoitellen Hobo with a Shotgun on jopa kekseliäs; vauhdikas se on aina.

Elokuva syntyi alun perin ”feikkitrailerina” Grindhouse-elokuvan kilpailuun. Hobo with a Shotgun on siksi ymmärrettävä tätä kieli poskessa -lähestymistä vasten.

Kritisoida voi tietenkin sitä harhakuvaa, kuinka ”grindhouse-elokuva” on assosioitu pelkkään väkivaltapornoon/splatterfestiin, josta pois on hiottu kaikki muut tasot kuin vitsikkyys. Mainitsisin myös ironian, mutta ohjaaja Jason Eisenerin haastatteluita lukiessa tulee selväksi, että elokuva on tehty rakkaudella. Ironia ei kuulu sanavarastoon, ironinen etäisyys käsitteelliseen työkalupakkiin.

Tekijät eivät tähtää mihinkään ”relevanttiin”. Elokuva ei oikeasti vaikuta tunteisiin, ei ota kantaa edes mutkan kautta. Siinä vain tapetaan kaupungissa jengiä, sillä sota vallitsee hyvän ja pahan välillä. Tämä ei tietenkään päde useisiin grindhouse-elokuviin – jos halutaan käyttää tätä usein ulkoapäin annettua kattotermiä – sillä joukosta löytyy aidosti häiritseviä ja vakavasti tehtyjä tapauksia. Elokuvia siitä paljon puhutusta ihmisenä olemisesta, human conditionista, ääriolosuhteissa.

Hobo with a Shotgun onkin siis enemmän korkeakonseptinen parodiaelokuva, joka on lähellä usein nuorten miespuolisten kotivideotaiteilijoiden projekteja: aseita, suolia ja verta. Tämän se tekee paremmin kuin siltä voisi odottaa. Periksiantamattomassa aivottomuudessaan se päihittää useat sen suuremmista kilpailijoista. Planet Terror, Machete ja Piranha 3D jäävät taakse, sillä niitä kaikkia rasittaa rakenteellinen ongelma nimeltä juoni, joka on liiaksi esillä mutta jota kukaan ei kaipaa.

Väkivalta on esillä joka toisessa kohtauksessa, mutta itseriittoisuudessaan se on komediallista, niin kuin Bad Tastessa, Dead Alivessa tai Evil Deadeissa. Kuolema ei tässä kalmanrallissa kosketa, ei vaikka kohteena olisi sadisti tai sankari.

Koko juttu on paketoitu filttereillä värikkääksi helvetiksi. Aluksi se tuntuu gimmickilta naamioida kuvauspaikkojen normiympäristö ikävämmäksi pätsiksi, mutta lopussa se on jo osa elokuvan viehätystä.