Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2010 osana Lokakuussa blogataan kauhusta -sarjaa.
Maniac – nukkemurhaaja (1980) on luotu aiheuttamaan painajaisia.
Se alkaa tilanteesta, jossa raskaasti hengittävä, hikinen ja antisosiaaliseksi kuvattu jakomielitautinen sarjamurhaaja Frank Zito (Joe Spinell) vaanii New Yorkin öisillä kaduilla nuoria naisia.
Arvata saattaa, mitä erinäisiin kuolintapoihin putoavat naiset symboloivat Zitolle, kun tämä itkee tappaessaan kuollutta äitiänsä. Fetissisesti nukkemurhaaja uskoo kykenevänsä omistamaan uhrinsa kursimalla näiden hiuskuontalot osaksi mannekiininukkeja.
Tehosteguru Tom Savinin efektit ovat priimaa tavaraa. Erityisen karu on kohtaus, jossa kuskin pää läsäytetään haulikolla tuulilasin läpi (katso ylläoleva traileri, huomaa myös iskun kohde). Lopussa liikutaan jo dantemaisissa helvetin kuvissa, kun Ziton psyyke pirstaloituu.
Persoonat karkeloivat Ziton pääkopan sisällä. Yhtäkkiä ne tekevät hänestä, raivopäästä, fiinin seurapiirihain, joka sangen ontuvien juonenkäänteiden kautta hurmaa mallinmittaisen ammattivalokuvaajan — tässä kolmas elokuvan keskeisimmistä, absurdeimmista ja puhutuimmista kohtauksista.
Spinell tunnetaan tästä limaisesta roolista. Hän näyttää jatkuvasti siltä kuin häntä korvennettaisiin sisältä poltinraudoilla.
Elokuvan ohjannut bronxilainen William Lustig, grindhousen mestari, osaa käyttää hyväkseen yöllistä katumiljöötä, uhkaavaa, rappeutunutta kaupunkikuvaa. Syntikkavetoinen ääniraita halkoo tärykalvoja, ja luo vaikutelmasta aikakaudesta ja mielentilasta, jota on mahdotonta jälkeenpäin jäljitellä.
Maniacista on saatavilla laadukas suomalainen DVD-laitos.
Aiheesta tai aiheen vierestä muualla blogissa:
Pingback: Lustigilla jatketaan: Maniac Cop | Filmgoerin toimituksen blogi