Steve McQueenin Shameen pätevät samat sanat, joilla Federico Fellini kuvaili elokuvaansa Ihana elämä:

”Ihanassa elämässä vallitsee todellakin Jumalan hiljaisuus, siitä puuttuu rakkaus. Elokuvassa ei juuri muusta puhutakaan kuin rakkaudesta, mutta se on tunteetonta rakkautta, joka ei osaa antaa. ”

Mies ja alastoman aseen avauskohtauksesta. Näistä enää Gorba on elossa.

Stuart Gordonin King of the Antsista (2003).

William S. Burroughsin cut-up-elokuvasta Ghosts At No. 9.

Brit Marling

I

Nuori nainen (Brit Marling) tulee juovuspäissään ajaneeksi miesprofessorin auton nokkaan, minkä seurauksena tämän vaimo ja lapsi päätyvät multiin, mies vaipuu koomaan ja nainen joutuu vankilaan.

Kaikki tämä tapahtuu päivänä, jolloin taivaalle ilmestyy identtinen kopio – kuin peilikuva – meidän planeetastamme ja kuustamme. Sitä kolaroiva nainen, Rhonda, tuijotti.

Ajallinen siirtymä hoituu välitekstillä. Neljän vuoden kuluttua Rhonda vapautuu maailmaan, jossa ihmisten aika tuntuu menevän sen pohtimiseen, mitä kopiomaailma oletettuine kopioihmisineen heille merkitsee. Puheena se on läsnä radiossa ja televisiossa, taivaalla taas katseen kohteena – ja muistutuksena kolariyöstä.

Rhoda työstää traumaansa ja välttelee muita. Hän haluaa kuolla, tai ehkä ei sittenkään, hän haluaa voittaa avaruusmatkan ja paeta, tai ehkä ei sittenkään, hän haluaa auttaa miestä, jonka perheen hän tuli tappaneeksi, tai ehkä ei sittenkään.

II

Juonellisesti Another Earth rakentuu kahta päämäärää kohti, jotka olisivat huonomman elokuvan ainoat liikkeessä pitävät voimat. Ensinnäkin, pääseekö Rhonda avaruuteen. Toiseksi, kykeneekö hän paljastamaan – parantavasti – todellisen identiteettinsä professorille, jonka elämään hän on nyt ujuttautunut kotiapulaisena. Tunnelma on koko ajan niin kohdallaan, että näitä kellontarkasti saapuvia käänteitä ja niiden seuraamuksia ei huomaa odottavansa; melko erottuvasta rakenteesta huolimatta se ei typisty odotteluksi.

Kuvaus on ajoittain häiritsevää. Kuva ei pysy paikallaan, se tärisee ja tekee tarpeettomia zoomauksia. Ironisesti tämä rikkoo jo olemassa olevaa, jo saavutettua jännitettä. Yritys näyttää ja tuntua ”indieltä” – tämän ”tyylilajin” pinnallisesta syvyydestä kertovien kliseiden käyttö – nostaa välillä päätään, vaikka elokuva ”ihan aito indie” onkin, Sundance-suosikkeja.

Noin jokaisessa otoksessa mukana olevan Marlingin ”pakottamaton karisma” tasoittaa. Käytän tarkoituksella sanaparia ”pakottamaton karisma”, jolla reilu vuosi sitten kuvasin Jennifer Lawrencen suoritusta Winter’s Bonessa (2010). Myös rooleissa sekä elokuvien tarkkailevissa ja seuraavissa kuvasommitelmissa on paljon samaa.

Tämä on näyttelijävetoinen elokuva ja näyttelijälle herkkupala.

III

Another Earth on tieteisfiktiota vähän niin kuin löytöretket ovat luonteeltaan tieteisfiktiota. Ajallisesti elokuva sijoittuu murroskohtaan: ”edeltävän” ja ”jälkeen tulevan” väliin. Kopioplaneetan olemassaolo ei ole vielä normalisoitunut asiantilaksi ja luonnonlaiksi, se on ihmetyksen aihe.

Ihmiskunta yrittää elää valtavan maailmankuvan muutoksen kanssa, niin kuin Rhonda yrittää elää valtavan yksilötason muutoksen kanssa. Rhondan kohdalla tasot lopulta leikkaavat, puhdistavasti – ja kai vastaavan kokee myös professori, yhtä lailla kärsijä. Vuodenajatkin toimivat projektion pintoina. Talven pimeydestä edetään kesään, Rhonda ei enää piiloudu vaatteidensa alle nimettömäksi. Kipu alkaa hellittää.

IV

Another Earth tuo mieleen muutaman vuoden takaisen The Man from Earthin. Siinä vietetään erään historian professorin läksiäisiä. Kollegoilleen hän paljastaa olevansa yli 10 000 vuotta vanha luolamies, jonka on pakko aika ajoin vaihtaa maisemaa. Fyysinen vanhentuminen on jäänyt kolmekymppisen tasolle.

Molempien ”draamapainotteinen science fiction” on lähestymiseltään samanlaista. Mitään sinänsä scifimäistä ei oikein nähdä, vaan tarina keskittyy syöttämään ajatuksia Suuresta Tuntemattomasta ja sen vaikutuksesta ihmiskunnan ja yksilön psyyken.

The Man from Earth on käytännössä ajatusleikki, iltanuotiojutustelu, johon ottavat osaa eri alojen ammattilaiset – luolamiehen, professori Oldmanin, ainut todistus on hänen sanansa ja muutamat vanhat esineet. Keskustelu kairaa läpi ihmiskunnan historian.

Another Earthissa kopioplaneetta paljastuu todeksi, mutta siinäkin science fiction -elementti elää taustalla, ihmissuhteiden kudelmalle toissijaisena. Se on vähän kuin aikakautensa määrittäjä, kuin kuukävely tai atomipommi, jonka vaikutus halutaan nähdä kaikkialla mutta joka sittenkään ei taida olla aikalaisen mielessä ensimmäisenä, kun tämä sängystä nousee.

V

Vaan kumpi on alkuperäinen planeetta, ”meidän” vai taivaalle ilmestynyt?

Niin kuin eräässä Ricky Gervaisin standupissa. Aloittaa sanomalla, että kyllä me kaikki tiedetään, kuka on luomakunnan pahin peto. Mutta taustalle skriiniin ei ilmestykään ihmisen kuva, vaan King Kongin.

Elokuvasta Valkoinen tappaja (1981)

Oikealla Jerome (Max Minghella)

I

Terry Zwigoffin heikoin ja konformistisin elokuva Art School Confidential (2006) on erään taideyliopiston ja -maailman satiiri. Taiteilijastereotypiat – tai taiteilijoiksi pyrkivien opiskelijoiden stereotypiat – ovat amerikkalaisia, mutta tietenkin siksi universaaleja. He ovat nynnyjä, luusereita, henkisesti ja fyysisesti rikki, pseudoboheemeja ja vain leikisti outoja, nais(t)en perässä juoksevia jätkiä, huijareita, vegaaneja ja runotyttöjä. Välillä tästä roskasakista nousee, korjaan, nostetaan tähti, joka taitaa hänkin nauttia lähinnä muun roskasakin passiiviaggressiivisesta suosiosta ja mauttomien uusrikkaiden äkillisestä keräilyvimmasta.

Koko juoni pyörii ”tekotaiteen” ja norsunluutornin eli Ajan Hengen Kanssa Dialogia Käyvien Elitistien taidekäsityksen ympärillä. 21. vuosisadan suurimmaksi taiteilijaksi haluava Jerome on klassisesti lahjakas nuori piirtäjä/maalari, mikä tässä tarkoittaa, että kun hän piirtää, piirros näyttää kohteeltaan. Luokkahuoneessa professorin ja opiskelijoiden suosion saavat kuitenkin töhertelijät. Ja Jerome kun on mennyt taideyliopistoon saadakseen kyvyilleen arvostusta ja vähän muutakin.

Kaupunkiin iskenyt sarjamurhaaja on juonen haara, joka kasvaa merkitystään. Sitä odotellessa näemme työntouhussa moottoriturvan, kämppäkaverin, joka tekee aiheesta elokuvaa. Kuvio, jossa projektia tukee rahallisesti mukaan houkuteltu vanhempi änkyrä sukulainen, haiskahtaa viittaukselta kulttidokumentti American Movieen (1999). Onhan myös näissä töppäilevissä wannabe-ohjaajatähdissä paljon samaa, mutta tämä johtuu siitä, että American Movien Mark Borchardt on fiktion tuotetta uskomattomampi hahmo ja Art School Confidentialin hahmo taas yrittää olla niin uskomaton, kuin on mahdollista olla. Vetämättä liiaksi yli.

II

Taidemaailmassa, koska valittu ase on karrikointi, kaiken täytyy menestyäkseen olla kokeellista, mutta tarvittaessa uutuudenviehätyskin kelpaa. Ajatukset vievät Zwigoffin aiempaan elokuvaan, Ghost Worldiin (2001), ja sen taideluokkakohtauksiin. Siinäkin ympäripyöreä taidejargoni kehystää ihan minkä tahansa teepussin merkittäväksi kannanotoksi, taiteeksi isolla t-kirjaimella.

Oleellista on melkeinpä kaikki muu kuin luomus, jonka on määrä ”herättää ajattelemaan” niin kuin takapihalla poltettu risti tai kattopuuhun hirtetty kissa tekevät. Kohdettaan esittävä tai avautuva taide on jotenkin ”niin nähtyä”. Eikä se myöskään täytä sen-ja-sen uuden [iskusana tyyliin emansipatorisen] taidevirtauksen esittämiä [iskusana tyyliin fragmentaarisia] vaatimuksia.

Ympäripyöreästä taidejargonista on vaikea tehdä älykästä satiiria, ellei ole sisällä taidekentässä – kai jutun analogia olisi katkerana eläminen. Enkä tällä edes tarkoita sitä, että ”taiteellisesti orientoituneet” olisivat herkkiä suuttumaan ja ylireagoimaan.

Ulkokohtaisuus on aina pahaksi, mutta taiteen kohdalla se korostuu. Taiteesta kirjoitetun tekstimassan historiallinen ulottuvuus ja taso parhaimmillaan on sellainen, että puolivillainen provokaattori uhkaa jäädä yksin olkiukkojensa kanssa tarvepainatetun esseekirjan väliin. Jotkut saatetaan noukkia vieraaksi keskusteluohjelmaan, mutta silloin puhutaan jo vähintään ilmiöstä.

III

Art School Confidentialissa toistetaan valitettavan paljon näitä läpikuluneita vitsejä ja provokaatioita. Valinnat ovat ilmiselviä ja ikään kuin oletusarvoisia vailla kovin kummoista ajattelutyötä.

Taide on fyysisten heikkouksien kompensointia tässä julmassa darvinistisessa kilpailussa, painotetaan. Näkökulma on korostetun miehinen ja taiteen itseisarvon nollaava, mutta ainakin se kohtelee miestä reilummin kuin naista.

Mikä sitten on naistaiteilijan moottori, kun hänen roolinsa darvinistisessa kamppailussa sukupolven jatkamisesta on vain valikoida pätevimmät ehdokkaat Turingin koneena? Taide ei ikään kuin kuulu luontaisesti naisen toimintapiiriin, kun toiminnalle ei löydy ”maalaisjärkistä” selitystä esimerkiksi evoluutiopsykologista, joka vastapuolen sivalluksissa ottaa luonnon lähtötilanteeksi kovasti 50-luvun Amerikkaa muistuttavan tilan.

Elokuvassa kliseet jatkuvat taideluenno(i)lla, mutta kulma ei ole enää edes satiirinen. Enemmän se kertoo elokuvan ankkuroitumisesta college-genreen ja sen trooppeihin: Akatemian prestiisi, professoreiden retorinen älykkyys.

Taidekoulusta valmistutaan alkolisoitumaan ja katkeroitumaan Systeemille. Joku saattaa menestyä, elättää itsensä ja jopa saada arvostusta vertaistensa parissa, mutta silloinkin lähisukulaiset salaa miettivät, miksei tuo jo lopettanut parikymmentä vuotta sitten. Perin juurin ahdasmielinen, ahdistava, infernaalinen maailma, johon lopussa lyödään ilmareikiä – keittiöveitsellä.

Robert Hughesin dokumentti The Business of Art on orgaanisessa suhteessa tähän elokuvaan.

IV

Art School Confidential on oikeastaan astetta ärhäkkäämpi ja älykkäämpi American Pie tai jokin jälki-ZAZilainen parodia, josta on ymmärretty amputoida alaluokkaisin ja helpoin materiaali (kakka, kompastus).

Kohderyhmä on kosmeettisesti hieman suppeampi, mutta elokuvan oleellinen ”tematiikka” on Ghost Worldista tuttua. Tarttumapinta on keskitetty juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneille, mutta jälleen jotenkin seepian väreissä. Ikään kuin juttu ei eläisi nykyajassa vaan olisi katkeransuloista muistelua.

Eihän tämä kaikki tietenkään kerro mitään Zwigoffin suhtautumisesta taiteeseen, kuvittelisin. Robert Crumbin muotokuvan tehnyttä ohjaajaa, jonka töissä Crumb on koko ajan läsnä, on vaikea pitää ajatusmaailmaltaan kaavoihin kangistuneena tai ”pikkuporvarillisena”.

Mutta kyllä tämä on heikko elokuva tekijältä, jonka Crumb (1994) kestää lukemattomia katselukertoja, Ghost World on kuin sopivasti hillittyä Todd Solondzia ja Bad Santa (2004) esittelee parasta paitamuotia.

Hughesiin palaten, tässä hänen Crumbia puolustava puheenvuoronsa Zwigoffin dokumentista.

John Malkovichin esittämä professori toistaa sen asiasisällön oppilastaan Jeromesta, joka löytää itsensä kalterien takaa.

***

Liitän loppuun useamman vuoden takaisen päiväkirjamerkintäni Crumbista.

Robert Crumb

Yhdysvaltalainen sarjakuvataitelija Robert Crumb (s. 1943) on ainakin tämän muun muassa David Lynchin tuottaman ja Terry Zwigoffin ohjaaman dokumentin mukaan outolintu. Hänen taiteellista repertuaariaan voi suomalaiselle kuvata termillä “kuin Myrkyn sivuilta”. Sarjakuvat käsittelevät usein mutkikkaita seksuaalisia fantasioita. Niiden kuvapinta on niin kihelmöivä, että auteur itse kertoo masturboivansa töilleen neljä kertaa päivässä. Monipuolinen Crumb ei kuitenkaan ole matalamielinen pornotehtailija. Hän näkee terävästi läpi turhan paskanjauhannan ja käsittelee tabuiksi kutsuttuja kipupisteitä.

Kaksituntinen dokumentti on sukellus mutaiseen pohjaan. Päähahmot itse määräävät tahdin. Rennolla tavalla ohjaajalla ei tunnu olevan agendaa – paitsi kuvata huonoryhtisen ja ujonoloisen, vaikkakin painokkaasti mielipiteensä ilmaisevan, Crumbin taitelijaelämää ja arkea, avata hänen elämänfilosofiaansa ja toivottomaa suhtautumistaan amerikkalaiseen nyky-yhteiskuntaan.

Lähestyminen on ”realistinen” tai naturalistinen, mahdollisuuksille vapaa, “päiväkirjamainen”. Usein liikutaan sovinnaisuuksien rajoilla, mutta dokumentti ei ole hyväksikäyttävä. Se on kuin ystävän muotokuva ystävästä. Robert Crumbin kaltainen hahmo, vanhoja muistoesineitä keräävä eksentrikko ja blues-fanaatikko, on sittemmin nähty ohjaaja Zwigoffin elokuvassa Ghost World (2001).

Crumbin olemuksen paljastaa hänen perheensä mukaan ottaminen eli historiallisen kelan aukirullaus. Silloin sävy muuttuu selviytymistarinaksi. Sarjakuvien piirtäminen ei aluksi ollut Robertin oma harrastus, vaan jotain, mitä hänen veljensä tekivät. Kolmesta varsin läheisestä veljeksestä ja kahdesta siskosta, jotka jo pikkulapsina perustivat sarjakuvaklubin, dokumentissa esiintyvät hillityissä ja vaivaantuneissa keskustelupätkissä vain veljekset. Siskokset eivät halunneet ottaa osaa.

Robertin veljille alkoi jo nuorella iällä ilmaantua itsetuhoisia ajatuksia ja muita mielenterveydellisiä ongelmia. Dokumentin kuvaushetkellä, 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla, maailman menosta kieltäytynyt apaattinen puolierakko asuu työkyvyttömänä ja itsemurha-alttiina äitinsä luona ja lukee vain viktoriaanista kirjallisuutta. Toinen veli istuu fakiirina naulamatolla ja syö pitkää kangasnauhaa, joka lopulta päivien päästä, kierrettyään ensiksi ruoansulatuksen, poistuu takakautta – riitti toistetaan säännöllisin väliajoin.

Valokuvissa japanilaisen bisnesmiehen tavoin virneilevä isä oli eläessään tiukka entinen kersantti. Hän suhtautui penseästi heikkoihin ja koulussa epäsuosittuihin poikiinsa ja halusi heidän tekevän jotain kunnollista elämällään (vihje: Robertin taide ei ole sitä). Äiti jää etäiseksi, olosuhteiden vangiksi, ränsistyneessä talossa eläväksi kissaihmiseksi.

Sarjakuvasta tuli Robertille väylä purkaa itseään ja taistella demonejaan vastaan. Taiteelliset mutta pian toimintakykynsä menettäneet veljekset saivat Robertin innostumaan.

60- ja 70-luvuilla hänestä tuli underground-sarjakuvan päätekijöitä. Julkisuuden myötä suosio naisrintamalla kasvoi, mutta “kiintiön täyttyminen” ei poistanut raivoa ja dekadenttia lähestymistä. Hän jatkoi alter egonsa piirtämistä muhkeiden naisjättiläisten ja amatsonien dominoitavaksi – ja päin vastoin. Hän halusi raaputtaa 50-lukulaisen perheonnen (isä töissä, äiti kotona, lapset koulussa ja partiossa) pintaa ja löytää puhkaistavan mätäpaiseen. Stepfordin naiset -yhtälössä on oltava jotain vialla.

Epäsovinnaisen lahjakkuuden taakkaa kuvaava dokumentti loppuu harvinaisten blues-äänilevyjen pakkaamiseen. Robert perheineen, tytär ja vaimo, ovat muuttamassa Etelä-Ranskaan. Kotimaan konsumeristinen ilmapiiri ja rahan perässä ravaaminen uhkaavat tukahduttaa hänet.

Giljotiinin terä putoaa vielä kerran. Lopputekstit ilmoittavat, kuinka äitinsä luona asunut veli yritti dokumentin ilmestymisen jälkeen itsemurhaa.

Tällä kertaa hän onnistui.

***

Crumbin sarjakuvahahmo seikkailee myös elokuvassa The Nine Lives of Fritz the Cat, josta hän ei pidä yhtään.

Voi sisältää juonipaljastuksia.

Erica tekee mitä tahtoo eli lähinnä hyppää miehestä toiseen.

Kioskicamus’laisesta eksistentalismista ja vaara-chicista, jotka tekevät Ericasta coolin, huolimatta hän ei ole mikään ”feministinen” Sinkkuelämää-superhahmo, sillä kaikkea leimaa moralistinen paino. Illanvietto, joka ajautuu orgiaan, on saanut ääniraidakseen dramaattisen, tukahduttavan pianonpimputuksen. Suihkussa pestään syntejä pois.

Ehkä hän sitten on vino ”miehinen toimija”, Korpi-Amerikan Psyko, jonka toiminta on tyhjyyden tunteen täyttämistä – tai, kuten lopuksi selviää, ehkäpä puhdasta kostoa vain.

Red, White & Blue (2010) on hieman alarmistinen sukupuolitautielokuva, joka kehittyy kidutuspornoksi. Hahmot ovat proletariaattia, jopa prekariaattia.

Kondomit ovat näet ”homoille”, tuumaa Erica. Häneen rakastuu psykopaattinen Irakin sodan veteraani syystä, joka ei kristallisoidu muuna kuin juonifunktiona. Erica hylkii häntä aluksi, koska Nate haluaa olla ystävä, mutta ystäviä Erica ei kaipaa. Luiseva, epäsiisti mies tuo mieleen Charles Mansonin, americana-hullun arkkityypin.

Alun orgialla on seurauksensa. Siinä siirtyy hiv nuoreen muusikkoon.

Paketti on säädyllisen hyvin leikattu: sähköinen, pieniä vihjeitä kylvävä, edukseen erottuva. Otteeltaan se on inhorealistinen ainakin aluksi. Pinnan alla kuplii. Lopussa tyydytään monotoniseen kidutuspornokuvastoon. Tuoliin teipatut rukoilevat, erittävät kyyneliä ja räkää, ja psykopaatti puhisee.

Ja suihkussa pestään syntejä pois, kun luodaan lankoja, joilla “rakastaja” ja “rakastettu” sidotaan yhteen.

Kontrasti on suuri; ensimmäinen tunti pitää hyvin otteessaan juuri siksi, että suunnasta ei ota selvää. Mihin tämä on kehittymässä, kuka on tämä mieshahmo, joka yhtäkkiä poimitaan mukaan jne.

Viimeiset kolme varttia sitten ovatkin kidutuskohtauksen rullausta pienin eri muutoksia. Ei sitä oikein jaksa edes katsoa, se on niin nähtyä.

Erican ja hänen kidnappaajansa suhde on aluksi kiero. Muusikko haluaa tehdä Ericasta vaimonsa. Sairaus sitoo. Tämä ei kuitenkaan ymmärettävästi ota toimiakseen. Tilanteen raukeaminen päättää samalla elokuvan paremman puoliskon.

Teksasiin sijoittuvan elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut britti Simon Rumley.

Lupaavaa jälkeä, kaikesta huolimatta.