Citizen Kane (1941)

Orson Wellesin esikoiselokuva, vuonna 1941 valmistunut Citizen Kane (1941 USA) on eittämättä yksi elokuvahistorian kiistellyimmistä teoksista. Elokuvan kannattajille se on kiehtova mestariteos, ehtymätön aarreaitta, josta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta ihasteltavaa. Vastustajien mielestä Kane puolestaan on ylipitkä ja kuolettavan tylsä kaksituntinen, jonka ylivertaisuus kriitikoiden silmissä johtuu ainoastaan heidän kyvyttömyydestään tarkastella Wellesin teosta varauksettomasti. Joka tapauksessa Citizen Kane on ollut ahkera tutkimuksen kohde, sillä siitä on kirjoitettu väitöskirjoja, tutkielmia ja sen tekemisestä on filmattu elokuvakin, Tapaus RKO 281 (RKO 281, 1999). Kane on myös valittu Sight & Soundin jokaisessa äänestyksessä maailman parhaaksi elokuvaksi aina vuodesta 1962 lähtien.

Welles oli ainoastaan kaksikymmentäneljävuotias saapuessaan Hollywoodiin vuonna 1939. Nuoresta iästään huolimatta hänellä oli takanaan laadukas ura niin teatterin kuin radionkin parissa. Elokuvien pariin hänet houkutteli RKO-elokuvayhtiö, joka antoi ihmelapsena pidetylle Wellesille ainutlaatuisen sopimuksen, jollaista ei tarjottu edes alan suurimmille nimille. Se sisälsi kaksi elokuvaa, joiden tekemiseen Welles sai täysin vapaat kädet aina käsikirjoituksesta lopulliseen leikkaukseen ja vieläpä siten, ettei studiolla ollut minkäänlaisia oikeuksia puuttua ohjaajan tekemisiin, mikäli tämä vain pysyi elokuville laadittujen budjettien puitteissa.

Ensimmäiset elokuvahankkeet jäivät toteutumatta ja hetken aikaa näytti siltä, että Wellesin ura elokuvamaailmassa jäisi vain tyhjäksi lupaukseksi. Kun hän viimein päätti tehdä esikoisteoksenaan fiktiivisen elokuvan amerikkalaisesta suurmiehestä, jonka elämän hän näyttäisi loiston päivistä tuhoon ja unohdukseen, alkoivat pyörät pyöriä. Vaihtoehtoina olivat ensin niin Howard Hughes kuin Walt Disneykin, mutta lopulta päädyttiin lehtikuningas William Randolph Hearstiin, jonka elämää Citizen Kane paikoittain mukailee häpeämättömän selkeästi.

"If the headline is big enough, it makes the news big enough."

Charles Foster Kane, maailman tunnetuimpiin henkilöihin lukeutuva lehtimoguli ja eräs rikkaimmista koskaan eläneistä ihmisistä kuolee yksinäisenä ylellisessä Xanadu-palatsissaan. Kanen kuolinvuoteella lausuma "Rosebud" herättää reporttereiden mielenkiinnon, sillä he ovat varmoja, että tämän avulla he voivat selvittää millainen ihminen Kane pohjimmiltaan oli. He haastattelevat Kanen läheisimpiä tuttavia, työntekijöitä, vaimoa – kaikkia, jotka tunsivat hänet.

Citizen Kane on toteutukseltaan elokuvahistorian aatelia ja sitä pidetään D.W. Griffithin Kansakunnan synnyn (1915) ohella eniten elokuvan tekoon vaikuttaneena teoksena. Kane on edelleenkin elinvoimainen ja moderni, eikä sen tehoa ole vuosikymmenet pystyneet häivyttämään millään muotoa, pikemminkin päinvastoin. Wellesin työryhmä koostui sekä alan rautaisista ammattilaisista (tekninen toteutus), että elokuvan suhteen noviiseista (näyttelijät, ohjaaja itse). Yhdessä he muodostivat tiiviin ryhmän, jossa ei ole heikkouksia ja jossa jokainen osa-alue tukee toistaan täydellisesti. Hollywoodin suurimpiin kuvaajiin lukeutuneen Gregg Tolandin kameratyöskentely erikoisine kuvakulmineen ja syvätarkkoine kuvineen on edelleenkin vaikuttavaa katsottavaa, lavastusryhmän sekä erikoistehostehenkilöiden saavutukset taiturimaisia ja kaiken yläpuolella soi Bernard Herrmannin musiikki täyteläisenä ja elokuvan tapahtumia tarkasti mukailevana. Toisin kuin yleisesti luullaan, ei Wellesin ryhmä suinkaan keksinyt kaikkia elokuvan hienouksia itse, vaan yhdisteli kaikkia elokuvataiteen ilmaisumuotoja sulauttaen ne saumattomasti toisiinsa, aivan kuin Griffith vuosikymmeniä aiemmin.

"You talk about the people as though you own them, as though they belong to you."

Elokuvan sydän on Herman J. Mankiewiczin ja Wellesin yhdessä kehittelemä käsikirjoitus, jonka keskipisteenä on luonnollisesti Charles Foster Kane. Hänen elämää ja tekoja tarkastellaan palapelimäisen, haastatteluista ja takaumista koostuvan kokonaisuuden kautta. Käsikirjoitus kantaa tarinan vakaasti alusta loppuun saakka, eikä se sorru itsestäänselvyyksiin tai selittelyihin, vaan antaa myös katsojalle tilaa ja aikaa mielipiteidensä ja ajatustensa muodostamiseen. Se riisuu päähenkilöltään kaiken yli-ihmisyyden osoittaen – monista suurmieselokuvista poiketen – että kaiken ylellisyyden keskellä myös Kane on inhimillinen henkilö, jonka elämä ei ole niin hienoa kuin voisi äkkiseltään luulla. Mikäli mahdollista, Kane on henkilönä vielä mielenkiintoisempi kuin Sergei Eisensteinin Iivana Julma (1944 & 1946)

Kane on ristiriitaisuuksien mies ja kenties juuri siksi äärimmäisen kiehtova henkilö. Pintapuolisesti hänellä on kaikkea (rahaa, valtaa, ylellinen elämä), mutta tosiasiassa häneltä puuttuvat juuri ne asiat, joita hän eniten haluaisi (ystävät, rakkaus). Hän haluaa olla humaani, kansan rivejä koskettava lehtimies, mutta rikkoo systemaattisesti periaatteitaan ja etäytyy todellisesta maailmasta päivä päivältä. Kane yrittää täyttää sisäistä aukkoaan ostamalla linnaansa arvokkaita näyte-esineitä, huomaamatta, ettei niitä ole kukaan ihailemassa. Kokonaisuudessaan Kanen elämä on kuin palapeli, josta puuttuu se ratkaiseva pala. Rahalla ei voi ostaa onnea, sen Kanekin tietää, mutta ymmärtää vasta kun on liian myöhäistä.

Näyttelijätyöskentely on laadukasta kautta linjan. Welles on todella vakuuttava Kanen roolissa tehden hahmosta käsin kosketeltavan todellisen. Sivuosanesittäjistä eniten rooliaikaa saavat Joseph Cotten sekä Everett Sloane Kanen entisinä ystävinä, kuin myös Dorothy Comingore Kanen toisena vaimona. He ovat myös vahvassa vedossa eivätkä juurikaan jää Wellesin roolihahmon varjoon. Itse nostaisin esille vielä Agnes Mooreheadin, jonka tulkinta Kanen äidistä on kaikessa lyhykäisyydessäänkin mieleenpainuva.

Citizen Kane ei vahvuuksistaan huolimatta menestynyt toivotulla tavalla. Vaikka se oli ehdolla yhdeksään Oscar-palkintoon, sai se patsaan ainoastaan parhaasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Suurin syyllinen elokuvan menestymättömyyteen lienee Hearst, joka oli raivostunut siitä niin, että kaikin tavoin mustamaalasi ja boikotoi elokuvaa yrittäen samalla tuhota myös Wellesin. Tilanne rauhoittui hieman vasta sen jälkeen, kun ohjaaja oli esittänyt Hearstille julkisen anteeksipyyntönsä. Elokuvan arvostus ei nostanut päätään välittömästi, vaan kuten monen muunkin nyttemmin klassikoksi julistetun elokuvan kohdalla, pelastajaksi nousi televisio, joka piti Citizen Kanen ihmisten mielissä. 1950-luvulla ranskalaiset elokuvantekijät kohottivat sen elokuvahistorian taideteosten joukkoon. Kun Kane nousi ensimmäisen kerran Sight & Soundin listoille vuonna 1962, otti se välittömästi haltuunsa paalupaikan eikä ole siitä sen jälkeen luopunut kertaakaan. American Film Institute puolestaan valitsi Citizen Kanen parhaaksi koskaan tehdyksi amerikkalaiseksi elokuvaksi vuonna 1998.