Iivana Julma - Ivan Groznyj I-II (1944-1946)

Harvan elokuvaohjaajan ura on ollut samanlaista vuoristorataa kuin latvialaissyntyisen Sergei Eisensteinin. 1920-luvun arvostettujen ja ihailtujen teosten jälkeen hän koki miltei kymmenen vuoden mittaisen aallonpohjan, jonka aikana häneltä ei valmistunut yhtään elokuvaa. Yrityksiä toki oli, mutta ne kariutuivat milloin mistäkin syystä. Niinpä Eisensteinin ensimmäinen äänielokuva, Aleksandr Nevsky, valmistui vasta 1938.

Elämä tuon ajan Neuvostoliitossa ei ollut helppoa kenellekään, ei edes Eisensteinille, joka oli sentään vuosikymmentä aiemmin ollut maansa ylistetyin ohjaaja. Kuuluisan väitteen mukaan hänen koskemattomuutensa oli Stalinin hallussa olleen paperilapun varassa, sen enemmästä ei ollut kyse. Kun Eisenstein otti tehtäväkseen filmata elokuva Iivana IV:stä, 1500-luvulla hallinneesta kiistellystä tsaarista, paneutui hän siihen ennenäkemättömällä innolla ja antaumuksella. Suurin syy tähän oli varmasti itse aihe, mutta ei voida sulkea pois sitäkään, että näin Eisenstein pyrki varmasti myös turvaamaan selustansa.

Kaksiosainen elokuva kertoo Iivana Julmana paremmin tunnetun tsaarin tarinan alkaen hänen kruunajaisistaan. Seitsemäntoistavuotiaana valtaistuimelle noussut hallitsija julistaa tavoitteekseen Venäjän yhdistämisen ja valtion kehittämisen. Seuraa juonitteluja ja petoksia ennen kuin Iivana on päässyt lähellekään tavoitteitaan. Tuohon mennessä hän on kuitenkin jo tehnyt selväksi, mistä hän on liikanimensä saanut.

Iivana Julma (Ivan Groznyj aka Ivan Groznyj II: Boyarsky zagovor 1945-46 Neuvostoliitto) on elokuvahistorian suurinta oopperaa. Se on mahtipontinen teos, joka tavoittaa kuvaamansa historiallisen aikakauden tarkkuudella, johon harva elokuva pystyy. Päällimmäisenä tällaisista tapauksista tulee mieleen Carl Th. Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d'Arc, 1928). Iivana Julma on Eisensteinin varhaisten mestariteosten täydellinen vastakohta. Kun Lakko (Stachka, 1924) sekä Panssarilaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925) hengästyttivät katsojaa energisyydellään ja kerronnallisella vimmallaan, on Iivana Julma paikoittain jopa matelevan hidastempoinen ja tyylitelty. Moisesta täyskäännöksestä huolimatta se on vahva elokuva, joka asettuu Eisensteinin tuotannossa aivan Potemkinin rinnalle.

Iivana Julma ei ole tavallinen hallitsijakuvaus, vaan Eisenstein keskittyy siinä enemmän Iivanan hahmoon kuin hänen tekemisiinsä. Tämän vuoksi elokuva poikkeaakin monista lajityyppinsä edustajista. Eisenstein ei tyydy ainoastaan raapaisemaan pintaa, vaan paneutuu Iivanaan syvällisesti. Tsaari muuttuukin elokuvan aikana melkoisesti: suuresta uudistajasta ja kansan yhdistäjästä tulee vuosien saatossa vainoharhainen tyranni, jonka on mahdotonta luottaa kehenkään. Eisenstein onnistuu lähestymistavassaan hyvin, sillä näin katsoja saa kokea Iivanan aikakauden hyvin konkreettisesti.

Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on Eisensteinille tyypilliseen tapaan upea ja toisen osan hieno värijakso osoittaa hänen hallinneen myös tämän puolen. Lopullisen silauksen elokuvalle antaa nimiroolin näyttelevä Nikolai Cherkasov. Hänen omistautumisensa Iivanan rooliin on niin intensiivinen ja tulkintansa niin vahva, että kenenkään on tulevaisuudessa turha yrittää sysätä häntä Iivanan valtaistuimelta. Cherkasov on yhtä kuin Iivana Julma, nyt ja ikuisesti.

Elokuva on aikakautensa peili, eikä kovinkaan kaksista historiantuntemusta tässä tapauksessa tarvita osatakseen yhdistää Iivanan hahmo ja hovin tapahtumat neuvostoajan vastaaviin. Eisenstein vei tämän jopa niin pitkälle, että Stalin hermostui ja hyllytti toisen osan kahdeksitoista vuodeksi. Väistämättä tulee mieleen, kuinka koskematon Eisenstein olisi ollut, mikäli kolmas osa olisi jatkanut samaa linjaa. Sitä ei nimittäin ehditty kuvata kuin vähän aikaa, sillä Sergei Eisenstein kuoli sydänkohtaukseen alkuvuodesta 1948, ainoastaan viisikymmentävuotiaana.