Jeanne d´Arcin kärsimys - La Passion de Jeanne D'Arc (1928)

Jeanne D'Arc (1412-1431), Orleansin neitsyt, kuuluu niihin historian merkkihenkilöihin, jotka ovat saaneet nauttia elokuvantekijöiden suosiosta aina ensimmäisistä elokuvakokeiluista lähtien. Tanskalainen Carl Theodore Dreyer (1889-1968) sai valita historiallisen suurelokuvansa aiheen kolmesta kuuluisasta naishahmosta: Katarina di Medici, Marie Antoinette sekä Jeanne D'Arc. Arpa osui viimeksi mainittuun ja tuloksena oli hänen kuuluisin elokuvansa.

Siinä missä monet muut aiheen versiot kertovat Jeannen tarinan kokonaisuudessaan, tiivistää Dreyer elokuvansa tapahtumat yhteen päivään, 30. toukokuuta 1431. Päivä voidaan jakaa kolmeen osaan: kuulustelut ja Jeannen murtuminen, tunnustus ja sen peruminen sekä uudelleen tunnustaminen, joka johtaa teloittamiseen.

Harvassa lienevät ne elokuvat, jotka ovat kokeneet yhtä kovia kuin Jeanne D'Arcin kärsimys. Ranskalaiset nationalistit vastustivat elokuvaa alusta alkaen, heidän mielestään ei käynyt laatuun, että ei-katolilainen, ulkomaalainen ohjaaja tekisi elokuvan heidän pyhimyksestään. Ongelmat jatkuivat elokuvan valmistuttua. Kirkko hyökkäsi rajusti sitä vastaan, useassa maassa se kiellettiin ja missä näin ei tapahtunut, joutui se usein rajun sensuurin kouriin.

Eikä tässä vielä kaikki. Elokuvan alkuperäinen negatiivi tuhoutui joulukuussa 1928 UFA:n Berliinin studioilla riehuneessa tulipalossa. Dreyer kokosi elokuvansa uudelleen, mutta tämä versio tuhoutui tulipalossa seuraavana vuonna. Vuosikymmenien ajan elokuvaa esitettiin jäljellä olevista palasista yhteen liimattuina versioina, kunnes 1981 norjalaisesta mielisairaalasta löytyi negatiivi, jonka katsotaan täsmäävän melko tarkoin Dreyerin alkuperäisen elokuvan kanssa.

Jeanne D'Arcin kärsimys on dynaaminen elokuva, tässä suhteessa sitä voi verrata Eisensteinin Potemkiniin (1925). Elokuva koostuu pääosin lähikuvista, eivätkä otokset juurikaan kestä muutamaa sekuntia kauempaa. Dreyerin hienon leikkauksen ohella kunniaa täytyy jakaa kuvaajana toimineelle Rudolph Matéelle, joka tallensi filmille ainoastaan oleellisen. Matéen loistavaa työskentelyä voi ihailla myös Dreyerin seuraavassa elokuvassa Vampyr (1932). Dreyerin versio Jeannesta on hyvin realistinen. Se ei romantisoi historiaa, muokkaa henkilöhahmoja mieleisikseen eikä ota kantaa, mikä Jeanne pohjimmiltaan oli: Jumalan valittu, jollain tapaa mielisairas vai johdateltavissa ollut tyttörukka. Katsoja saa päättää itse.

Jeannen rooliin kaavailtiin huhujen mukaan jopa Lillian Gishiä (Räsynukke), mutta se annettiin kuitenkin ranskalaiselle mannekiinille Maria Falconettille (1893-1946). Elokuva jäi hänen ainoakseen, sillä Dreyerin kerrotaan ajaneen hänet henkisesti aivan loppuun. Mutta jo tällä elokuvalla hän on piirtynyt katselijoiden mieliin, siksi vakuuttava ja koskettava hänen tulkintansa papiston musertamasta Jeannesta on. Puheet valkokankaan upeimmasta roolisuorituksesta eivät ole tuulesta temmattuja.

Jeanne D'Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne D'Arc aka The Passion of Joan of Arc, 1928 Ranska) on elokuvanautinto, joka jokaisen tulisi ainakin kerran nähdä. Itse arvostan sen maailman parhaimpien elokuvien listallani sijalle kaksi, heti Auringonnousun (1927) jälkeen.