Sin City (2005)

Viime vuosien kasvavaan sarjakuvafilmatisointien buumiin on vihdoin vastattu todellisella visuaalisella herkuttelulla, elokuvalla, joka ei voisi olla uskollisempi alkuperäisille lähteilleen. Spiderman -elokuvien, Hulkin ja Daredevilin ollessa vain elokuvia, joiden pohjana toimii sarjakuva, Sin City (aka Franks Miller's Sin City, 2005 Yhdysvallat) nostaa rimaa korkeammalle ja tuo valkokankaalle sarjakuvan, jonka formaattina toimii elokuva. Robert Rodriguez ohjasi elokuvan avustajinaan alkuperäisten Sin City -sarjakuvien piirtäjä/kirjoittaja Frank Miller, ja vanha kaveri Quentin Tarantino. Tiivis yhteistyö Millerin kanssa on varmasti yksi pääsyistä miksi elokuvan visuaalinen ilme vastaa niin tarkasti Millerin alkuperäisiä töitä, mutta Rodriguezin toimiessa myös kuvaajana ja leikkaajana hänen on varmasti ollut helpompi toteuttaa visionsa tarkemmin ja lyhyemmässä ajassa.

Sin City on episodielokuva, joka ei varsinaisesti pohjaudu mihinkään Sin City sarjakuvien tarinaan, vaan lainailee ja sekoittelee elementtejä useista eri tarinoista. Family values -sarjakuvasta saattaa olla muutama yksityiskohta tai tapahtumapaikka otettu elokuvaan, mutta kokonaisuutta täydentävät elementit ja tunnelmat saattavat olla Sex & Violence -sarjakuvasta. Tämän kaltaisten ratkaisujen avulla elokuva välittää katsojalleen erittäin täyteläisen ja kokonaisvaltaisen kuvan Sin City -sarjakuvien maailmasta ja henkilöhahmoista.

Elokuvan on rakenteellisestikin hyvin selkeä - prologi, keskikohta, epilogi. Hahmot ulottuvat ajoittain kaupunkilaisten muihin tarinoihin muuten näennäisen pirstaleisessa tarinassa, rakentaen selkeämpää kuvaa kaupungissa vallitsevasta kausaliteetista.

Sin Cityä on jo moneen otteeseen ylistetty sen saavuttamasta visuaalisesta loistokkuudesta. Elokuva on toteutettua kuvaamalla HD videokameroilla näyttelijät kokonaan vihreitä taustoja vasten, niin että varsinaiset tapahtumapaikat on lisätty vasta jälkikäteen. Rodriguez halusi visuaalisen erikoisuuden maksimoinnin lisäksi parantaa tällä tekniikalla näyttelijöiden suoritusta. Hänen mukaansa näyttelijät suoriutuvat paremmin kohtauksistaan kun heidän ei tarvitse keskittyä ympäristöönsä, vaan pelkästään suoritukseen ja kohtaukseen.

Harvoin tulee vastaan elokuvia, joissa audiovisuaalisen toteutuksen ja rakenteellisten seikkojen lisäksi myös näytteleminen tukee näin kokonaisvaltaisesti kokonaisuutta: tunteikas ja korostettu lähikameranäytteleminen lähentelee saippuasarjojen elehdintää, mutta toisaalta mikä olisikaan parempi tyyli näytellä tunteikkaan ristiriitaista ja oopperamaista saagaa. Lisäksi film noir -elokuvissa on aina ollut enemmän kysymys henkilöiden sisäisestä turmeltuneisuudesta, kuin ulkoisten asioiden tai tapahtumien pahuudesta. Sin City ei petä tässäkään asiassa, vaan sen henkilöhahmot suorastaan hehkuvat turmeltuneisuutta ja omia sisäisiä ristiriitojaan.

Sin City luokittuu niihin elokuviin, jotka ovat täydellisesti ajan ja kysynnän hermoilla ja elokuvanakin se tuovat jotain uutta elokuvan historialliseen jatkumoon, vaikka siitä puuttuukin filosofinen ulottuvuus. Täydellisenä viihteenä se kantaa jo pitkälle, loistavana film noir -genren elvytyksenä ehkä pidemmälle, mutta yksi tärkeimpiä ansioita elokuvassa on sen toteutukseen liittyvä kunnioitus alkuperäislähteitä kohtaan. Sin City tekee sen mitä Kill Bill -elokuvat yrittivät saavuttaa monimuotoisemmin: kuvata aikaa ja paikkaa erilaisin visuaalisin viittauksin muihin lähteisiin. Sin Cityssä tämä visuaalisuus on niin konstailematonta että elokuvan katsominen tuntuu samalta, kuin olisi yhtäkkiä imeytynyt kahdeksi tunniksi Millerin sarjakuvien maailmaan. Ja sen paremmaksi ei sarjakuvien filmatisointi tule. Toivottavasti Sin City jää ainutkertaiseksi elokuvaksi, eikä ensimmäiseksi, jota seuraa sarja huonoja toisintoja. Kerta kaikkiaan elokuvallista ilottelua ja luomisvoimaa parhaimmillaan!