Järjettömiä
naisia - Foolish Wives (1922)
Blind Husbandsin
ja Devil's Passkeyn menestyksen myötä Stroheim oli noussut
nopeasti aloittelevasta ohjaajasta Hollywoodin suurten nimien joukkoon.
Hänen kolmas elokuvansa, Järjettömiä naisia
(aka Hupsut vaimot, Foolish Wives, 1922 USA) sai alkuperäisideansa
Universalin johtajalta, Carl Laemmlelta, joka toivoi suurohjaajansa
tekevän elokuvan Laemmlea henkilökohtaisesti koskettavasta
aiheesta, uhkapelistä. Stroheim kirjoitti itse käsikirjoituksen
ja Järjettömien naisten kuvausten alkaessa oli selvää,
että siitä tulisi suurin ja hienoin koskaan Universalilla
tuotettu elokuva.
Kuten molemmat Stroheimin aikaisemmistakin elokuvista, myös
tämä sijoittuu Eurooppaan. Tällä kertaa tapahtumapaikkana
on Monte Carlo, rikkaiden paratiisi ja huijareiden temmellyskenttä.
Läheisessä Villa Amoroson ylellisessä merenrantahuvilassa
asustelee kolme venäläisemigranttia: kreivi Sergius Karamzin
(Stroheim) sekä prinsessat Olga (Maude George) ja Vera Petchnikoff
(Mae Busch). Tyylikkäästä ulkoasustaan ja moitteettomasta
käytöksestään huolimatta kolmikko ei ole sitä
mitä he antavat olettaa, vaan he ovat säälimättömiä
huijareita, joista kaviaaria ja häränverta aamiaiseksi
nauttiva kreivi on pahin. Tällä kertaa hänellä
on kiikarissaan todella mielenkiintoinen kohde, Yhdysvaltojen uuden
suurlähettilään vaimo (Miss Dupont).
Järjettömiä naisia sai kunnian olla ensimmäinen
Stroheimin elokuva, jonka suhteen hänellä ei ollut päätäntävaltaa.
Studio oli kyllästynyt Stroheimin tuhlailevaisuuteen ja kieltäytyi
esittämästä hänen omaa versiotaan, jolla oli
pituutta yli viisi tuntia. Studio typisti elokuvan pariin tuntiin,
mikä näkyy valitettavasti myös lopputuloksessa. Aivan
täysin Järjettömiä naisia ei ole hävitystä
kestänyt, toisin kuin torsoksi saksittu, mestarillinen Ahneus
(1924). Kreiviä ja suurlähettilään vaimoa lukuun
ottamatta muut hahmot jäävät hieman statisteiksi,
ja venäläiskolmikon elämä turhan paljon taka-alalle.
Kaikesta huolimatta Järjettömiä naisia on hieno
ja kiehtova elokuva. Se ei ole perushollywoodilaista kulutustavaraa,
vaan matka ihmisluonteen pimentoihin, siihen osaan, jota Stroheim
niin mielellään kuvasi. Stroheimin elokuvassa kaikki ovat
yhtä lailla rikollisia, iästä, sukupuolesta tai sosiaalisesta
statuksesta riippumatta. Kukaan ei ole toista viattomampi, vaan
jokainen etsii nautintoja ajaen vain omia etujaan. Lipevä kreivi
haluaa seksiä ja rahaa, kun taas suurlähettilään
vaimo huomiota ja rakkautta, jota hän ei mieheltään
saa. Suurlähettilään tavoitteena on ylevä virka,
siitäkin huolimatta että vaimo tylsistyy hotellihuoneessaan.
Rahanväärentäjä Ventucci (Cesare Gravina) tekee
rikoksia kyetäkseen tarjoamaan tyttärelleen paremman elämän
ja palvelijatar (Dale Fuller) on valmis luovuttamaan elinikäiset
säästönsä ainoastaan saadakseen mennä naimisiin
kreivin kanssa. Tässä elokuvassa kietoutuvat erinomaisesti
yhteen kaikki elämän kirjot muodostaen kokonaisuuden,
joka kestää lukemattoman määrän katselukertoja.
Mikäli elokuva olisi saanut jäädä Stroheimin
alkuperäisvision mukaiseksi, olisi siitä tullut todennäköisesti
aivan hänen parhaiden teostensa veroinen.
Elokuva menestyi maailmanlaajuisesti erinomaisesti mutta ei Amerikassa.
Sikäläisille katsojille Stroheimin ihmisluonteen kuvaus
oli sellaisenaan jo liikaa, mutta viimeinen niitti tuli hänen
liatessaan heidän pyhän naiskuvansa esittämällä
tämä miestään pettävänä, seksuaalisena
olentona perinteisen pyhimyksen sijaan. Alkuperäisessä
versiossa oli jopa kohtaus, jossa nainen synnyttää kreiville
lapsen, mutta se luonnollisestikin on kadonnut historian hämärään.
teksti: ©
2004 Kari Glödstaf

|