Järjettömiä naisia - Foolish Wives (1922)

Blind Husbandsin ja Devil's Passkeyn menestyksen myötä Stroheim oli noussut nopeasti aloittelevasta ohjaajasta Hollywoodin suurten nimien joukkoon. Hänen kolmas elokuvansa, Järjettömiä naisia (aka Hupsut vaimot, Foolish Wives, 1922 USA) sai alkuperäisideansa Universalin johtajalta, Carl Laemmlelta, joka toivoi suurohjaajansa tekevän elokuvan Laemmlea henkilökohtaisesti koskettavasta aiheesta, uhkapelistä. Stroheim kirjoitti itse käsikirjoituksen ja Järjettömien naisten kuvausten alkaessa oli selvää, että siitä tulisi suurin ja hienoin koskaan Universalilla tuotettu elokuva.

Kuten molemmat Stroheimin aikaisemmistakin elokuvista, myös tämä sijoittuu Eurooppaan. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Monte Carlo, rikkaiden paratiisi ja huijareiden temmellyskenttä. Läheisessä Villa Amoroson ylellisessä merenrantahuvilassa asustelee kolme venäläisemigranttia: kreivi Sergius Karamzin (Stroheim) sekä prinsessat Olga (Maude George) ja Vera Petchnikoff (Mae Busch). Tyylikkäästä ulkoasustaan ja moitteettomasta käytöksestään huolimatta kolmikko ei ole sitä mitä he antavat olettaa, vaan he ovat säälimättömiä huijareita, joista kaviaaria ja häränverta aamiaiseksi nauttiva kreivi on pahin. Tällä kertaa hänellä on kiikarissaan todella mielenkiintoinen kohde, Yhdysvaltojen uuden suurlähettilään vaimo (Miss Dupont).

Järjettömiä naisia sai kunnian olla ensimmäinen Stroheimin elokuva, jonka suhteen hänellä ei ollut päätäntävaltaa. Studio oli kyllästynyt Stroheimin tuhlailevaisuuteen ja kieltäytyi esittämästä hänen omaa versiotaan, jolla oli pituutta yli viisi tuntia. Studio typisti elokuvan pariin tuntiin, mikä näkyy valitettavasti myös lopputuloksessa. Aivan täysin Järjettömiä naisia ei ole hävitystä kestänyt, toisin kuin torsoksi saksittu, mestarillinen Ahneus (1924). Kreiviä ja suurlähettilään vaimoa lukuun ottamatta muut hahmot jäävät hieman statisteiksi, ja venäläiskolmikon elämä turhan paljon taka-alalle.

Kaikesta huolimatta Järjettömiä naisia on hieno ja kiehtova elokuva. Se ei ole perushollywoodilaista kulutustavaraa, vaan matka ihmisluonteen pimentoihin, siihen osaan, jota Stroheim niin mielellään kuvasi. Stroheimin elokuvassa kaikki ovat yhtä lailla rikollisia, iästä, sukupuolesta tai sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Kukaan ei ole toista viattomampi, vaan jokainen etsii nautintoja ajaen vain omia etujaan. Lipevä kreivi haluaa seksiä ja rahaa, kun taas suurlähettilään vaimo huomiota ja rakkautta, jota hän ei mieheltään saa. Suurlähettilään tavoitteena on ylevä virka, siitäkin huolimatta että vaimo tylsistyy hotellihuoneessaan. Rahanväärentäjä Ventucci (Cesare Gravina) tekee rikoksia kyetäkseen tarjoamaan tyttärelleen paremman elämän ja palvelijatar (Dale Fuller) on valmis luovuttamaan elinikäiset säästönsä ainoastaan saadakseen mennä naimisiin kreivin kanssa. Tässä elokuvassa kietoutuvat erinomaisesti yhteen kaikki elämän kirjot muodostaen kokonaisuuden, joka kestää lukemattoman määrän katselukertoja. Mikäli elokuva olisi saanut jäädä Stroheimin alkuperäisvision mukaiseksi, olisi siitä tullut todennäköisesti aivan hänen parhaiden teostensa veroinen.

Elokuva menestyi maailmanlaajuisesti erinomaisesti mutta ei Amerikassa. Sikäläisille katsojille Stroheimin ihmisluonteen kuvaus oli sellaisenaan jo liikaa, mutta viimeinen niitti tuli hänen liatessaan heidän pyhän naiskuvansa esittämällä tämä miestään pettävänä, seksuaalisena olentona perinteisen pyhimyksen sijaan. Alkuperäisessä versiossa oli jopa kohtaus, jossa nainen synnyttää kreiville lapsen, mutta se luonnollisestikin on kadonnut historian hämärään.