Viimeinen mies - Der Letzte Mann (1924)

F. W. Murnaun suurimpiin teoksiin lukeutuvan Viimeisen miehen (Der Letzte Mann aka The Last Laugh, 1924 USA) oli alun perin tarkoitus olla päätösjakso Carl Mayerin ja Lupu Pickin kamarielokuvatrilogiassa, mutta heidän riitauduttuaan Mayer tarjosi aihetta Ufalle. Tuottaja Erich Pommer innostui aiheesta välittömästi ja rekrytoi elokuvan tekoon studion osaavimmat tekijät. Kameran taakse istui massiivinen Karl Freund ja Neubabelsbergin studioille rakennetuista tyylikkäistä kaupunkilavasteista puolestaan piti huolta kaksikko Robert Herlth - Walter Röhrig.

Suuren Atlantic-hotellin ovella seisoo vanha, pöyhkeänkin oloinen vahtimestari, joka on asemansa ansiosta kotikulmillaan kunnioitettu ja ihailtu mies. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdessä yössä. Mennessään aamulla töihin hän kokee järkytyksen: ovella seisoo toinen mies. Hotellin johtaja on nimittäin sitä mieltä, ettei vanhuksesta ole enää vanhaan tehtäväänsä. Vastineeksi hän tarjoaa kevyempää työtä, miestenhuoneen hoitajan virkaa. Vanhuksen elämä romahtaa täysin.

Saksalainen elokuva kehittyi 1920-luvulla huimaa vauhtia. Muiden maiden elokuvantekijöihin verrattuna saksalaisilla oli monia etuja jotka mahdollistivat tämän. Hollywoodiin verrattuna Saksasta puuttuivat elokuvantekoa rajoittavat, mielivaltaiset tuottajat, joille hyvä elokuva oli ainoastaan sellainen, joka tuotti mahdollisimman paljon voittoa. Ruotsin ongelmana olivat puolestaan rajalliset resurssit sekä huippuosaajien vähyys. Ja kun Neuvostoliitto ja Ranskakin olivat vielä toistaiseksi uinuvia jättiläisiä, oli Saksa ihanteellisessa tilanteessa.

Viimeinen mies edustaa tämän kehityskaaren silloista huippua. Jo alkukohtauksesta tulee selväksi, ettei kyseessä ole tavanomainen mykkäelokuva. Kamera laskeutuu hissistä, ajaa aulan poikki ja hotellin pyöröovista suoraan kadulle. Elokuvaryhmän epävirallisesti lanseeraama liikkuva kamera esittäytyy näin heti ensimmäisessä kohtauksessa ollen sen jälkeen läsnä kaikkialla. Upea lopputulos saatiin aikaiseksi kiinnittämällä kamera muun muassa polkupyörän tavaratelineelle, hissiin sekä kuvaajana toimineen Freundin vyötäisille. Viimeinen mies kerrotaankin puhtaasti visuaalisin keinoin, elokuvan ainoa väliteksti tulee vasta hieman ennen loppua.

Liikkuvan kameran prototyyppiä oli kokeiltu edellisvuonna Sylvesterissä (1923), mutta Viimeisessä miehessä se sai tunnistettavan muotonsa ja levisi koko maailman tietoisuuteen. Uusi keksintö otettiin innostuneena vastaan ja se tuli vaikuttamaan voimakkaasti elokuvatekniikkaan. Vuosikymmeniä on keskusteltu siitä, kuka ansaitsee kunnian moisen keksinnön kehittämisestä. Vaikka idea oli käsikirjoittaja Mayerin, jolle kuvallinen kerronta oli ensiarvoisen tärkeää, niin vasta Murnaun jalostamana se puhkesi kukkaansa. Freundin ammattitaito puolestaan mahdollisti toteuttamisen.

Murnaun ajaton mestariteos on tarina nöyryytyksestä ja ihmisarvon menetyksestä sekä samalla kuvaus yhteiskunnasta, joka määrittää ihmisarvon työn, varallisuuden sekä aseman mukaan. Tässä elokuvassa vanhuksen ihmisarvoa symboloi ovimiehen korea puku. Ilman pukuaan hän ei ole mitään. Kun naapurit saavat kuulla hänen surkeasta kohtalostaan, kaikki muuttuu. Linkki heille tärkeään yläluokkaan katoaa ja aiemmin niin arvostetusta ja kunnioitetusta vanhuksesta tulee hetkessä hylkiö, jolle nauravat kaikki ja jonka kanssa ei halua olla kukaan. Ovimiehen kohtalo vaikuttaa siis muihinkin kuin häneen itseensä. Elokuvan lopetusta pidetään Mayerin ivallisena kannanottona amerikkalaista elokuvaa kohtaan, jonka edustajat olivat ulottamassa lonkeroitaan niin Ufaan kuin koko Saksan elokuvateollisuuteenkin.

Monessa liemessä keitetty, jo vuonna 1914 elokuvan parissa aloittanut Emil Jannings oli yksi kuuluisimpia saksalaisnäyttelijöitä ja Viimeinen mies lukeutuu hänen siihenastisen elokuvauransa kohokohtiin. Hänen roolisuorituksensa on jakanut katsojat kahteen leiriin, toisten mielestä hänen ylinäyttelemistään on tympäisevä katsoa. Omasta mielestäni Janningsin roolisuoritus on enemmän kuin loistava. Hänen tulkintansa nöyryytetystä ja murskatusta vanhuksesta, joka laahustaa kotipihan läpi talon ihmisten ivanaurujen saattelemana, on parasta Janningsia. Jannings teki Murnaun kanssa yhteistyötä vielä kahdesti (Tartuffe, Faust) ennen kuin molemmat siirtyivät Hollywoodiin.