The Punisher (2004)

Marvelin antisarjakuvasankari Tuomari (The Punisher) on saanut toistamiseen elokuvafilmatisoinnin. Yli viitisentoista vuotta edellisen Dolph Lundgrenin tähdittämän elokuvan jälkeen elokuvantekijät ovat halunneet ikuistaa oman näkemyksen tummanpuhuvan rankaisijan kostoretkestä kankaalle. Thomas Janen (Deep Blue Sea, Face/Off) kasvot saavat nyt esittää Frank Castlea. Elokuvan käsikirjoitus pohjautuu siis Marvelin sarjakuvaan. Vaikka sarjakuvaväki hirttää minut mielipiteeni takia, tuntuu elokuvan käsikirjoitus kalpealta tusinatavaralta. Kirjoittajina ovat olleet elokuvan ohjaaja Jonathan Hensleigh ja Michael France. Kumpikin on tätä ennen kirjoitellut varsin nimekkäitä menestystoimintaelokuvia (Armageddon, Cliffhanger, Die Hard 3, Hulk, Jumanji). Juonipuolella elokuvan painopiste nojaa selkeästi sadististen kidutusten ja vauhdikkaiden toimintakohtauksien ympärille. Sankarihahmo Tuomarin mielenliikkeet rajoittuvat pohjattomaan vihaan ja kostonhimoon. Eikä aivotonta touhua vähennä, kun Thomas Jane päähenkilön roolissa ei vastaa ulkoisesti kostajaa ollen liian komea - kuin vaatemallistosta repäisty.

Vakavia puutteita ovat sankarihahmon kehitys ja vajavainen tunne-elämä. Perheen menetys rasittaa sankariamme henkisesti siinä määrin, että hän sulkeutuu kuoreensa, kasvattaa parran sängen, unohtaa kammata hiuksensa ja alkaa haista viskille. Aivan kuin elokuvissa! Henkisellä puolella Frank Castlesta kasvaa oikeutta jakeleva Tuomari. Tätä yhtä puolta käsikirjoitus tarjoaa katsojille lopun elokuvan mitan. Jopa pääpahis Howard Saint, jota esittää John Travolta (Salasana: Swordfish) maneereineen, on luonteeltaan kaksiulotteinen. Kerran miehestä paljastuu kylmäverisen murhaajan lisäksi pelkuruutta, mutta vain niin vähän ettei Tuomarin tarvitse tuntea sääliä tuomion alla. Travolta ei ole pitkään aikaan esittänyt laadukasta suoritusta kankaalla eikä tämän kertainen hahmo Howard Saintia voida laskea edes keskiluokan esiintymiseksi. Rebecca Romijn-Stamos (Femme Fatale) nähdään Tuomarin kauniina naapurina, mutta rooli jää kauniiden muotojen esittelyyn.

Rankaisijan retkeä on katsottava toisesta näkökulmasta. Sen parhaimmat hetket vietetään hakatessa ilmat ja veret pihalle pahoista miehistä, kaahaillessa V-8:lla ja räjäytellessä kaasupulloja. The Punisher (aka Tuomari, 2004 USA, Saksa) on siis selkeä toimintarymistely eikä sitten paljoa muuta. Alkupuolen teloitusryhmän saapuminen sankarin ansaituille läksiäisgrillijuhlille ja koko juhlaseurueen järjestelmällinen listiminen on viihdyttävää ja tyylikkään näköistä. Tällä reseptillä katsojaa hivellään koko elokuvan mitan. Kiillotetun toiminnan juonipuoli eli kostotarina itsessään ei ole kuin lähtölaukaus pääasialle eli räjähtävälle toiminnalle. Näissä kohtauksissa ohjaus ja kuvaus ovat onnistuneet. Vaikka mistään kautta aikojen parhaasta toiminnasta ei ole kyse, on viihdytyksen taso yllättävän korkealla.

Pakko mainita silti ettei elokuvalle K-18 –leiman antaneet kidutuskohtaukset edistäneet elokuvan tapahtumia tai henkilöhahmojen osuutta, vaan olivat täysin vastenmielisiä ja tarpeettomia. Myös loppuhuipennus olisi tällaisessa elokuvassa voinut olla jytympi.

The Punisher ei ansaitsisi yhtä tähteä enempää vigilante –elokuvana. Sen verran tyhjänpäiväinen raina se on. Parempi kostajaelokuva on tuore Denzel Washingtonin tähdittämä Man on Fire. Elokuva ei siedä syvempää tarkastelua, vaan se pitää katsoa ”aivot narikassa” -mielentilassa. Toimintajännärinä sillä on omat hetkensä.